Erilaisia todellisuuksia samassa maailmassa

Olen viime aikoina taas kyennyt lukemaan uutisia ilman suurta ahdistusta. Välillä kului lähes vuosi, etten lukenut, mitä maailmalla tapahtuu, kun tuntui, että kaikki on vain niin pahaa, ankeaa, itsekästä, ilkeää ja kaikkea mahdollista surullista ja masentavaa. Nyt pystyn lukemaan jopa uutisia ympäristötuhoista ilman, että masennun. Edes Talvivaaran tilanne ei ole juuri hetkauttanut minua. On vähän sellainen "eihän tämä ole mitään uutta" -olo. Onko tämä kyynisyyttä vai mitä, mutta alan tottua tähän maailman tilaan. Hetken aikaa laittoi miettimään kylläkin kaikkien toimien mielekkyyttä, kun luin jokin päivä sitten uutisen, että maailman kasvihuonekaasupäästöt olivat viime vuonna historian suurimmat. Laittaa kyseenalaistamaan, mitä merkitystä on kansainvälisillä ilmastosopimuksilla, jos suunta on aina vain huonompi. Tosin se olisi varmasti vieläkin huonompi ilman sopimuksia. Oikeastaan jopa yllättävää, että Yhdysvallat ja Venäjä kykenivät vähentämään päästöjään, mutta esimerkiksi Japani ei.

Mitä tulee Intiaan, en ihmettele, että sen päästöt kasvavat. Niin tulee tapahtumaan vielä varmasti ainakin vuosikymmenien ajan. Mitä muuta voi olettaa maalta, jonka asukasluku on yli 1,2 miljardia ja järjestelmä on erittäin kaoottinen. Maassa ei makseta veroja (paitsi vapaaehtoisesti) eikä ole minkäänlaista jätteenkeräysjärjestelmää, joten asioita on kovin vaikeaa saadakaan kontrolliin. Todellista päästömäärääkin on varmasti mahdoton laskea. Intialainen kulttuuri on heittää kaikki jätteet kaduille, metsiin tai mihin sattuu sopimaan. Näin on opittu lapsesta asti, joten eipä ihmisille tule edes mieleen muut tavat, kun ovat tottuneet elämään jätteen keskellä. Ainoa jätteenkäsittelytapa on itse polttaa jätteensä ja niin monet tekevätkin, sekä maalla että kaupungeissa. Jätteen palamisen kuvottavaan hajuun alkoi jopa tottua, kun sitä kohtasi päivittäin. Keskimääräisen intialaisen mieleenkään ei siis tule pohtia asioita kuten ilmastonmuutos tai kierrätys. Eivät he tiedä sellaisesta. Monille toki elämä on köyhää, kädestä suuhun elämistä, jolloin ympäristöasiat ovat sivuseikkoja, mutta kyse on myös siitä, että he elävät niin omassa todellisuudessaan, jossa ei tiedetä länsimaisista kierrätysjärjestelmistä tai päästöjen vähentämisestä, joten miten heidän tulisi mieleenkään pohtia muunlaisia elintapoja kuin mitä ovat aina nähneet ja joka on paikallisesti täysin hyväksyttyä. Niin pyhä kuin Gangeskin on, pyhiinvaelluskohde, niin sen rannat ovat kuin kaatopaikkoja.

Kaikki kohtaamani on kummasti laittanut asioita perspektiiviin. Laittoi suorastaan naurattamaan, kuinka kiivaasti Suomessa on taisteltu jokaisesta jätteenpolttolaitoksesta, vaikka niissä syntyvä päästömäärä on olematon verrattuna siihen, mitä Intiassa tapahtuu koko ajan. Mitä ikinä me viisi miljoonaa teemmekin, 1,2 miljardia on paljon voimakkaampi. Tämä ei silti tarkoita, ettenkö arvostaisi edelleen elämäntapavalintoja yhtä paljon ja pitäisi jokaista valintaa edelleen tärkeänä. Päinvastoin, arvostan esimerkiksi Suomen puhtautta entistä enemmän ja haluan vaalia sitä. Jatkan roskien keräämistä kaduilta ja luonnosta entistä innokkaampana ja minimoin edelleen itse aiheuttamani päästöt. Ymmärrän kuitenkin sen, että on turha ahdistua jokaisesta asiasta niin pahasti. Jos joskus joudun tekemään hieman huonomman valinnan ympäristön kannalta, en enää kanna siitä huonoa omaatuntoa päivä- tai viikkokausia. Toivottavasti.

Toinen Intiassa huomioni kiinnittänyt asia on eläinten kohtelu. Jopa pyhät lehmät voivat joissain kaupungeissa, kuten Jaipurissa ja Agrassa, todella huonosti. Ne ovat laihoja ja jopa verisiä autojen törmäysten jäljiltä. Maaseudulla näki lehmiä puolen metrin parsiin köytettyinä. Sen sijaan Rishikeshin lehmät tuntuivat voivan hyvin, sillä ne saivat syödä vihanneskojuista ja katuravintoloista jämät ja pilalle menneet ruoat. Kulkukoiria oli tietysti myös joka paikassa ja niiden kunnosta tuskin tarvitsee mainitakaan mitään. Oli joitain parempikuntoisia, mutta myös suunnaton määrä sellaisia, joilla oli suuria avohaavoja, murtuneita jalkoja jne. Pääsääntönä Intian kulttuurissa on, että eläimiin suhtaudutaan puhtaasti välineinä. Se ei toki eroa länsimaista. Täällä tuota kohtelua vain ei näe päivittäin kaduilla, vaan se tapahtuu silmien ulottumattomissa. Intiassa kaduilla kohtaa kuitenkin päivittäin aaseja ja muuleja, joita hakataan kulkemaan nopeammin, ja ei-toivotut koirat häädetään potkien, hakaten ja huutaen. Norsut puolestaan saavat osansa terävistä metallikoukuista, koska pelkkä puukeppi ei niiden paksuun nahkaan tehoaisi "riittävästi". Jostain syystä matkan aikana oppi sulkemaan itsensä tuolta ankealta eläinten kohtelulta, joka aluksi laittoi itkemään niin pahoin. Toisaalta tuntui myös kiehtovalta nähdä, miten monet työt tehtiin edelleen muulien eikä rekkojen ja kuorma-autojen avulla. Esimerkiksi sora ja tiilet kulkivat paikasta toiseen muulien selässä. On arvokasta, ettei kaikki ole vielä koneellistettua ja perinteet istuvat lujassa. Riisikin kerätään edelleen käsin.

Intian kulttuuri on vertaansa vailla sekä hyvine että huonoine puolineen. Se opettaa länsimaalaiselle aivan valtavasti tämän maailman erilaisista todellisuuksista. Niin valtavan maan kulttuuri ei myöskään hevin muutu, ei ole muuttunut vuosikymmeniin eikä suurta muutosta näy edelleenkään. Maahan ei mm. haluta ylikansallisia kauppaketjuja.

Näkemistäni kauheuksista minulla ei ole juurikaan kuvia, joten tässä kuvia vain suhteellisesti hyvinvoivista eläimistä.

Agran jätteen "käsittelyä" ja ruokaileva lehmä ja villisikoja.

Vuohia Himalajan maaseudulla.

Paksussa kunnossa olevia lehmiä ja koira McLeod Ganjissa.

Vuohia vuoristossa.

Kaunis, ihana Himalaja

Istun tässä kahvilan terassilla vehreitä Himalajan rinteitä tuijotellen. Joogaopettajakoulutus on suoritettu ja sen jälkeenkin koettu paljon. Monien kurssilaisten kanssa suuntasimme kurssin jälkeen läheiseen McLeod Ganjiin ja yhden yön jälkeen vielä hieman ylemmäs vuorenrinteille rauhallisempaan Dharamkotin kylään. Olemme viettäneet täällä reilun viikon nauttien buddhalaisesta ilmapiiristä, tiibetiläisyhteisöstä ja rennosta ilmapiiristä. Täällä on kovin erilaista kuin muualla Intiassa, sillä tiibetiläiset tekevät alueestaan aivan omalaatuisen kulttuureineen. Tunnelma on huomattavasti ystävällisempi kuin muualla ja toisaalta turistit näkyvät katukuvassa enemmän kuin muualla, sillä Dalai Lama houkuttaa tänne paljon matkaajia.

Olin muutaman päivä patikoimassa vuorilla. En saanut ketään kavereistani mukaan, joten lähdin yksin oppaan kera. Korkein saavuttamani kohta oli vain 3200 metriä ja hieman jäi hampaankoloon, että viereinen 4500 metriä korkea Moon Peak jäi huiputtamatta. Jotain piti jättää seuraavaan kertaan ;) Yön vietin vajaan kolmen kilometrin korkeudessa Triundin leirissä ja oli kyllä todella kaunista, kun auringonlasku värjäsi huiput punaisiksi, tähtitaivas oli kirkas ja alla näkyivät kaupungin valot.

Muutamana aamuna olemme käyneet buddhalaisessa retriittikeskuksessa Tushitassa meditoimassa ja sinnekin mielelläni palaisin jonain päivänä retriiteille. Paikallisen vapaaehtoistyöorganisaation kautta olemme päässeet myös tutustumaan hieman lähemmin tiibetiläisiin. Tapasimme muutaman kerran tiibetiläisiä naisia ja keskustelimme niitä näitä, jotta he samalla oppisivat englantia. Tashi, jonka kanssa keskustelin eniten, kertoi huimat tarinat pakomatkoistaan. Hänen ensimmäinen pakoyrityksensä Tiibetistä oli päättynyt 10 päivän vuorilla kävelyn jälkeen pidätykseen ja viiden kuukauden vankilareissuun, arvatenkin huonolla ruoalla ja hakattuna. Vuonna 2005 hänen pakoyrityksensä vuorten yli onnistui ja siitä lähtien hän on elänyt Intiassa ilman perhettä, passia, työtä tai rahaa, tiibetiläisyhteisön ja enonsa tuella. Toinen vapaaehtoistyön muoto oli köyhien tiibetiläisten päiväkodin temppeliretkellä auttaminen, kun veimme 1-2-vuotiaat taaperot käymään Dalai Laman temppelissä. Vastuullani ollut Thume-poika oli kyllä varsinainen hurmuri. Tänään puolestaan osallistuimme tiibetiläisen lapsikylän vuosittaiseen suureen juhlaan, joka alkoi hienoilla rumpumarsseilla ja kansallislaululla. Paikalla oli tuhansia tiibetiläisiä ja koulut esittivät hienoja näytelmiä. Intiaa enemmänkin olen siis ihastunut tiibetiläisten ainutlaatuiseen kulttuuriin, jota kiinalaiset edelleen määrätietoisesti tuhoavat.

Muutaman tunnin päästä alkaa 14 tunnin bussimatka kohti maailman joogapääkaupungiksi kutsuttua Rishikeshiä. Täytyy sanoa, että on vaikeaa jättää Dharamkot taakse. Täällä viihtyy niin hyvin.

Joogaa katolla joogakampuksella.

Ei se liitovarjoilu ollutkaan pelottavaa. Siellä liitelen.

Valmiit joogaopettajat sertifikaatteineen.

Triund muuleineen ja auringonlaskun valaisema Moon Peak.

Tiibetiläisten ystävien kera.



Intian kaaoksessa ja rauhassa

Kuukausi on kutakuinkin hurahtanut tässä ihmeiden maassa. Delhi oli niin kaoottinen kuin olettaa saattoi roskaläjineen, slummeine, lehmineen ja liikennekaaoksineen. Tosin Delhin varakkaiden osien ökyrikkaus yllätti. Onneksemme tapasimme intialaisen nuoren miehen, kenties yhden maan tulevista poliittisista johtajista, joka näytti paikkoja kolmen päivän ajan ja puhuimme politiikkaa oluen ääressä. Oli todella kummallista löytää poliittinen sieluntoveri Intiasta. Pardeepkin on tällä hetkellä vaihtanut politiikan suurimmaksi osaksi joogaan, vaikka onkin poliittisesti vaikutusvaltainen ja pitää edelleen kontakteja yllä. Delhin lisäksi tuli nähtyä mm. Jaipur ja Agra, jossa tietysti yksi maailman seitsemästä ihmeestä - huikean kaunis Taj Mahal. Matkalla Agrasta Delhiin ehdin myös käydä läpi aikamoisen kulttuurishokin, kun suojakuoreni petti slummi- ja saastemäärän vuoksi. Jaipurissa pääsin myös käymään tunnetulla astrologilla, sillä sehän kuuluu Intiassa asiaan. Hän teki todella osuvia tulkintoja sekä menneestä elämästäni, perhesuhteistani että nykyisistä ihmissuhteistani. Tulkinnat olivat sen verran osuvia ja kipeitä, että yksi päivä meni kyllä sen vuoksi pään ollessa aivan sekaisin. Delhistä alkoikin sitten matka kohti Himalajaa ja joogan tietä. 12 tunnin automatkasta viimeiset kolme tuntia mentiin pitkin pieniä vuoristoteitä apinoiden ja lehmien keskellä, pienten kylien läpi.

Pian on kolme viikkoa joogaa takana ja haastetta on riittänyt kerrakseen, lähinnä henkisellä puolella. Intian joogakulttuuri on kovin erilainen kuin länsimaiden ja opettajat näkisivät mielellään, että me kaikki hylkäisimme ulkomaailman ja lähtisimme oikean joogin tielle tavoittelemaan itseoivallusta. Onhan se ajatuksena viimeisen puolen vuoden aikana kovasti kiehtonut, mutta täällä Suomen arki on taas alkanut tuntua arvokkaalta. Viime viikon henkinen myllerrys on nyt hieman tasaantunut ja otan opetuksista vain sen matkaani, minkä koen itselleni hyödylliseksi. Joogaharjoitukset sen sijaan ovat fantastisia. Neljä tuntia joogaa päivässä ei ole yhtään liikaa.

Täällä siis vietän aikaani eri puolilta maailmaa tulleiden ihmisten kanssa ja syntymäpäiväänikin juhlittiin. Olihan se hieno kokemus, kun Himalajalla 27 ihmistä ympäri maailmaa laulaa suomeksi "Paljon onnea vaan". Varmasti ainutkertaista. Aikataulu täällä on niin intensiivinen, ettei vuorilla patikoimiselle, saati sitten aina edes nukkumiselle, ole jäänyt oikein aikaa. Viime lauantaina kävimme lyhyellä patikkaretkellä lähistöllä. Oli ihanaa viettää päivä Himalajan maaseudulla, lehmien, vuohien, maissi- ja riisipeltojen, teeviljelysten ja hymyilevien paikallisten keskellä. Kävimme myös paikallisessa koulussa opettamassa joogaa. Oli hämmentävää, että noin 100 lasta, iältään noin 8-12-vuotiaita istuu yhdessä huoneessa lattialla lootusasennossa, kädet chinmudrassa ja meditoi ilman pienintäkään häiriötä. Ei tapahtuisi Suomessa. Myös Dalai Laman kotikaupunki on jo nähty ja sinne suuntaamme uudestaan koulutuksen päättyessä.

Matka on jo nyt ollut kasvattava ja lisää on vielä luvassa. Eilen koin myös elämäni ensimmäiset maanjäristykset, kun ensin aamujooga keskeytyi järistykseen ja myöhemmin iltapäivällä järisi uudestaan. Tulevana lauantaina pääsen myös kokeilemaan, miltä tuntuu lähteä vuorelta liitoon ja leijailla taivaalla.

Elämän tiellä

Syksy ja Intia tuntui pitkään niin kovin kaukaiselta. Nyt on kuitenkin tullut aika nousta koneeseen, sillä Himalaja kutsuu jo. Aika on lentänyt taas kummallisesti. Tuntuu huimalta ajatella, että todellakin aikaisin huomenna olen Delhin kaaoksessa ja vajaan viikon päässä Himalajan rauhassa joogaamassa ja meditoimassa. Sanotaan, että asiat tulevat elämään silloin, kun niitä vähiten odottaa. Tällä hetkellä Intian matka tuntuukin aivan erilaiselta kuin olin kuvitellut. Olen sanonut, että palaan Suomeen ehkä marraskuussa riippuen siitä, kuinka täysin ashramelämä vie sydämeni. Nyt sydämeni jääkin yllättäen Suomeen, ja matkaan liittyy aivan uudenlaisia henkisiä haasteita. Onpahan löytynyt syy palata takaisin :)

Elämänhallintaa, yksinkertaisesti

Olen viimeisen kuukauden aikana miettinyt paljon sitä, miten elämä viskoo ihmisiä. Olen törmännyt vanhoihin tuttuihin, joiden tielle elämä on tuonut yllätyksiä, osa negatiivisia, osa positiivisia. Jotkut harvat tuntuvat noudattavan "putkimallia" ja olevan siihen enemmän tai vähemmän tyytyväisiä. Ulkoapäin katsoessa on mielenkiintoista ja toisaalta ihan positiivistakin huomata, ettei etukäteen voi sanoa, mitä kunkin elämään saapuu. Joidenkin luulisi kuolleen huumeisiin jo vuosia sitten, mutta heidän elämästään onkin tullut onnellista ja sisällöllistä. Joidenkin maailmanparantajien kuvittelisi osaavan huolehtia samalla myös omasta elämästään, mutta elämänhallinta lähteekin käsistä ja edessä on kasa maksamattomia vuokria ja siten kaaottinen, kenties vieläkin hallitsemattomampi tilanne. Sitten on niitä, jotka vuosi vuoden jälkeen juoksevat eteenpäin ulkoisten puitteiden perässä, luoden mainetta ja mammonaa, omasta mielestäni ehkä naurettavinta, jos se kaikki tehdään vielä markkinoinnin alalla (koska en näe sillä syvempää tarkoitusta). Lähteekö tällaisten putkimallin noudattajien elämä vielä joskus syöksykierteeseen vai voivatko he todella vuosikymmenestä toiseen olla tai uskotella itselleen olevansa onnellisia?

Eilen törmäsin sattumalta muutamaan vanhaan tuttuun. Tuntui kuin olisin ollut arvioivien silmien alla - miten olen pärjännyt elämässäni, olenko tehnyt "oikeita" valintoja ja saavuttanut päämääräni. Huomasin tuon arvioinnin vielä ahdistavan minua hieman, vaikka toisaalta se tuntui huvittavalta. Ja pääasia tuntui olevan, että jos olisin tilanteessa, jota nuo ihmiset pitäisivät onnistumisena, itse pitäisin todennäköisesti itseäni epäonnistujana ja olisin äärimmäisen onneton, koska elämä olisi pelkkää ulkoista kulissia.

Yhä useammin tunnun tapaavan ihmisiä, jotka ovat jättäneet tällaiset kierteet taakseen. Monet ovat luopuneet työstään, muuttaneet toisella puolelle maata, arvottaneet elämänsä aivan uudestaan. Taidan kuulua itsekin tähän joukkoon, joskin minulla prosessi on kestänyt jo useamman vuoden. Oravanpyörästä uloshyppääminen taitaa olla uusi trendi, tai harva ystäväpiirissäni ainakaan enää arvostaa vakituista työtä ja taloudellista huolettomuutta. Tuntuu hyvältä pärjätä vähällä. Olla onnellinen siitä, mitä on. Onko nyt se pehmeiden arvojen aika? Hyvinvointia ja rauhaa itse kasvatetuista porkkanoista, punajuurista, sipuleista, lehtikaalista ja härkäpavuista <3

Ekoa ja dharmaa

Namaste <3

Ihanuutta! Pyreneiden karuja maisemia, alkeellisia olosuhteita, eristyneisyyttä, meditaatiota, joogaa ja samanhenkistä seuraa. Niistä on onni tehty. Sain taas nauttia Sudakan ja Sadhitan erinomaisesta opetuksesta. Olen todella kiitollinen, että nuo miehet ovat saapuneet elämääni. Heidän avullaan olen saanut kaivettua todellista minuuttani esille ja luotua tasapainoa kaikkeen olevaan. Retriittipuitteina meillä oli Ecodharma, joka tekee todella arvokasta työtä. He yhdistävät ympäristöajattelun ja henkisyyden eläen yksinkertaista, mahdollisimman omavaraista ja sähkötöntä elämää karussa vuoristossa. He järjestävät vuosittain mm. retriitin aktivisteille tukeakseen heidän kamppailuaan paremman maailman puolesta ja antaen välineitä jaksamiseen ja omasta itsestä huolehtimiseen samalla, kun kamppailee esimerkiksi ilmastonmuutosta vastaan. Kuulemamme tulokset olivat äärimmäisen hyviä. Aktivistit olivat poikkeuksetta saaneet viikon retriitistä niin paljon antia, että olivat puolen vuoden päästä huomattavasti onnellisempia ja myös aikaansaavempia. Toivottavasti vastaavanlaiset retriitit yleistyvät muuallekin maailmaan. Tuntuu, ettei Suomen aktivistipiirit kuitenkaan ole vielä valmiita vastaanottamaan henkisyyttä negatiivisen, suorituskeskeisen ja ateistisen ilmapiirin sisälle, vaikka loppujen lopuksi buddhalaisuuden aatteet menevät pitkälti yksiin ympäristöaktivismin kanssa.

Pyreneiltä paluun jälkeen olen saanut olla kiitollinen monista pienistä arkisista ihmeistä. Enää ei tarvitse stressata niin paljon ruoan riittävyydestä, sillä mustikkasato on käsittämättömän mahtava. Vaikka kuinka kerää, kerää ja kerää, metsät ovat suorastaan sinisenä. Myös kantarelleja ja vaaleaorakkaita sain nautittavaksi. Ja mikä parasta, lehtikaalit kasvavat sittenkin! Myös härkäpavut kasvattavat jo palkojaan. Kaikki ei aina suju suunnitellusti, mutta asiat ratkeavat tavalla tai toisella <3 Hehee, ja päälläseisontakin alkaa sujua! 

 

Ruoan hankinnan haasteita

Elo on kuin entisaikaan. Seuraavan vuoden ruokailuni ovat kiinni siitä, miten hyvin pikkuruiset viljelykseni onnistuvat. Vaikkei omaa kotia olekaan, olen onnekseni saanut pienen palstan ruoan tuotantoon. Ongelmia on kuitenkin riittänyt viljelysten kanssa enemmän kuin tarpeeksi. Viime vuoden pensaspapusato oli tuottoisa, ja laskin myös tulevan talven proteiinin saannin papusadon varaan, kun rahasta on pulaa. Mikä lie ollut syynä, mutta pavut eivät tänä vuonna nousseet yhtä hyvin kuin viime vuonna. Vika lienee sekä mullassa, lannoituksessa että kastelussa. Koska vaellan jatkuvasti paikasta toiseen, en ole juuri päässyt viljelyksiäni hoitamaan, kastelemaan ja kitkemään ja se on kostautunut. Härkäpapujen suhteen on vielä toivoa, mutta pensaspapusato näyttää jäävän alle puolen kuvitelmistani. Olisin myös halunnut lehtikaalia säilöttäväksi, mutta myös lehtikaalisato näyttää menevän mönkään esikasvatuksen viivästyttyä. Toivoa on vielä porkkanoiden ja punajuurien kanssa. *Sormet ristiin* 

Tämä kesä on hyvin palauttanut todellisuuteen, kuinka vaativaa ja sitovaa ruoantuotanto on. Se, että olin ensin viikon Virolahdella, sitten viikon Saarijärvellä, pian viikon Suodenniemellä ja sen jälkeen Kataloniassa, ei oikein sovi yhteen ruoantuotannon kanssa. Tässä hyörinässä myös villivihannesten kuivaaminen säilöön on jäänyt vähäiseksi. Ainoastaan nokkosta ja valkoapilaa on hieman säilössä. Toivottavasti ehdin jossain välissä marjastamaan, sillä olen pois maasta myös koko syksyn sienestysajan.

Entisaikana ei ollut ruokajonoja eikä dyykkaysmahdollisuuksia. Viime vuonna sain nauttia näistä molemmista hätäavuista, mutta jatkossa tulen asumaan alueella, jossa kumpaakaan näistä apukeinoista ei ole. Saan siis todella tuntea, millaista on ennen ollut sadon epäonnistuttua. Pari litraa nokkosta, apilaa ja vähän papuja pitäisi riittää pitkäksi talveksi, sillä säännöllisistä tuloista ei ole tietoakaan. Ja kyllähän se niin vain menee, että ensin ruokitaan koirat ja sitten vasta saa oma nassu kuvun täytettä. Haasteita tulee riittämään. Ja mielen vahvuus kasvaa!

Onnellisuuden joogaa

"Kultaportin tuolla puolen,
satumetsä salainen.
Suljen silmät, kädet liitän,
aukee polku sisäinen.

Kulkee puiden latvuksissa
rauhan henki vilpoinen.
Taikalehdon siimeksessä
aarre, kukka kultainen.

Poimin lahjan kalliin, oivan,
sisältäni löysin sen.
Kuulen joogakellon soivan,
kiitos täyttää sydämen."

Olen kiitollinen joogan lahjan löytämisestä ja siitä, että joogasta on tullut polkuni. Joogaa kalliimpaa lahjaa ei voi ihmisellä olla, sillä jooga kulkee mukana, se tulee sisältä itsestä. Eikä ole mitään kauniimpaa elämässä kuin viettää aikaa muiden joogien kanssa rauhassa, eristyksissä. Jakaa sanaton rauha ja onni.

Joogan myötä tietoisuus kirkastuu ja olen tuntenut yhä syvemmin yhteyteni joihinkin sieluihin. Ilokseni kaksi niistä ovat koirani, joiden kanssa yhteytemme on syvä ja aistimme toistemme tuntemukset, vaikka olisimme kuinka kaukana toisistamme. Lisäksi olen huomannut, että minulla on vahva yhteys kahden sellaisen ihmisen sieluun, jotka eivät ole enää elämässäni, mutta aistin myös heidät syvästi. Jostain syystä meidän sielujemme ei kaikesta huolimatta ollut tarkoitus matkata tässä elämässä rinnan, vaan yhteys juontaa juurensa kauempaa. Yhteyden tunteminen on kallisarvoista, joskin raskasta kyseisten henkilöiden jatkettua tietään muihin suuntiin.

Deepak Chopran sanoin vielä: "Syvimmän nälkäsi voit tyydyttää vain löytämällä itsessäsi piilevät ulottuvuudet." 

Namaste <3

Kiertolaisuutta maailman poluilla

Muutama vuosi sitten stressasin kovasti sitä, miten saisin omaa hiilijalanjälkeäni pienemmäksi, kun olin jo ottanut kaikki keksimäni keinot käyttöön. Olin intohimoinen energiansäästäjä ja kierrättäjä, ja mietin paljon erityisesti asumisen kuormittavuutta. Elämä tuo kaikenlaista yllättävää eteen, ja enää ei ole tarvinnut uhrata ajatustakaan asumisen hiilijalanjäljelle, joka keskimääräisellä suomalaisella on varsin suuri neliöineen ja lämmityksineen. Nykyisin yövyn muiden nurkissa ja reissaan ympäriinsä pienen nyssykkäni kanssa, mukana pyyhe, vaihtovaatteet, hammasharja ja -tahna. Ympäristöasioiden suhteen olen saavuttanut melkoisen mielenrauhan. Käsitykseni maailman muuttamisesta on myös muuttunut, järjestömaailma on jäänyt taakse ja ihmisten mielenrauha on saanut ajatuksissani uuden merkityksen maailmankaikkeuden hyvinvoinnin kannalta.

Siinä missä majapaikkani vaihtuu alati, myös työtilanteeni elää jatkuvasti. Töitä on harvakseltaan, ja yleensä niistä tulee ilmoitus tunnin varoitusajalla. Elämäntilanteeni on opettanut suunnattomasti sopeutumista alituiseen muutokseen ja alun rauhattomuuden jälkeen olen alkanut nauttia tällaisesta elämästä. Elän hetki, päivä tai viikko kerrallaan. Joskin syksylle olen jo ilmoittautunut joogaopettajakoulutukseen Intiaan, joten jonkin asian olen miettinyt pidemmällä tähtäimellä. Taidan olla nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä aikamoinen erikoisuus, mutten enää stressaa siitä, etten tiedä, miksi haluan "isona" tai mitä haluaisin pidemmällä tähtäimellä tehdä. Olen viime kuukausina tavannut satoja tai jopa tuhansia uusia ihmisiä, erityisesti lapsia, ja oppinut heiltä ja elämänedellyksistä valtavan paljon. Käsitykseni elämästä, maailmasta ja suhtautumisesta omaan itseen ja muihin on kasvanut valtavasti. Uskon, että jatkossa kannan korteni kekoon tämän maailman hyväksi aivan erilaisin tavoin kuin menneinä vuosina ja se tuntuu todella hyvältä ja oikealta.

Rummutusta ja voimaeläimiä

Olin muutama päivä sitten pitkästä aikaa rumpupiirissä, ja täytyy sanoa, että kokemus oli todella voimakas. Tein hurjan matkan, joka päättyi suureen valkoiseen valoon ja yhteyteen maailmankaikkeuteen. Olen sen jälkeen leijunut korkealla ja joutunut tietoisesti maadoittamaan itseäni tähän todellisuuteen, koska kruunuchakrani on ollut yliaktiivinen. Rummutuksen aikana voimaeläimeni, hevonen, ilmestyi minulle taas hurjan vauhdikkaan laukan muodossa. Viilätimme läpi peltojen. Sain kuitenkin myös uuden, toisen voimaeläimen ainakin hetkellisesti, sillä ilves on ollut läsnä voimakkaasti rummutuksesta alkaen. Voimaeläiminä hevonen ja ilves merkitsevät seuraavaa:

HEVONEN
"Kops, kops, kaviot lähestyvät elämääsi. Kun hevonen ilmestyy voimaeläimeksesi, niin voit olla kiitollinen, sillä se ei ilmaannu kovinkaan helposti. Hevosen avulla pystyt kehittämään niin fyysistä kuin henkistä voimaasi ja ennen kaikkea tehtäväsi on jakaa tätä voimaa ja oppia myös toisille. Hevosen voima auttaa omien energioitten tasapainottamisessa. Kun energiasi ovat tasapainossa, niin löydät oman elämäsi polun ja voit luottavaisin mielin mennä eteenpäin. Kun polkusi kulkee oikein, niin voit jakaa lahjojasi toisille: myötätuntoa, opettamista, jakamista, rakkautta. Nämä kaikki ovat portteja ovimaan ja omaan tasapainoosi.

Elämäntilanteesi voi olla sellainen, että sinulla on tärkeä rooli jonkun tai joidenkin ihmisten auttamisessa. Hevosen voimalla vahvistut itse, mutta hevosen ilmaantuminen usein kertoo myös siitä, että sinulle tulee tärkeä rooli auttaa muita ihmisiä jaksamaan. samalla kun autat heitä, näet erilaisia elämänpolkuja ja opit koko ajan lisää elämän mystiikkaa. Näin näet ihmisten erilaisia tehtäviä elämässä ja opit kunnioittamaan näitä kaikkia. Koko ajan oma elämänkokemuksesi ja viisautesi kasvaa.

Hevonen voi ilmaantua sinulle myös, jos jokin odottamaton elämäntilanne on tulossa. Tällöin tarvitset paljon fyysisiä tai henkisiä voimia ja tilanteesta selviäminen vaatii paljon ponnistelua. Hevosen voimalla tästä kuitenkin selviät. Hevosen tullessa elämääsi, löydät mukaan annoksen villiyttä ja vapautta. Vaikkakin autat paljon toisia ihmisiä, niin se ei koskaan saa tapahtua alistumalla tai omaa vapauttasi menettämällä. Mitä villimmin ja vapaammin pystyt elämäsi kohtaamaan sen voimakkaammin löydät itsestäsi elämänpaloa."

 ILVES
"PÄÄTEEMA: Salaisuuksien pitäminen, suojeleminen, opas.
Ilveksellä on kyky liikkua läpi ajan ja paikan, kohdata Suuri Hiljaisuus - se on salaisuuksien tietäjä. Veli tai sisko Ilves omaa henkilökohtaista voimaa ja tuntee tien aarteiden luokse.
PARANTAVA VOIMA: Ilveksen parantava voima on selvänäköisyyttä. Ilves näkee pelkojen taakse, se löytää piilotetut totuudet, mutta se ei paljasta näitä tietoja - Ilves tietää."

Olin todella hämmentynyt ilveksen ilmestymisestä, mutta pohdiskeltuani hetken sen tarkoitusta, on selvääkin selvempää sen olevan tällä hetkellä tärkeä voimatekijä. Olen viime aikoina erityisen viehättynyt erityisesti oman sisimmän totuuteni etsintään. En osaa enkä halua valehdella itselleni pienimmästäkään tuntemuksesta. Hevonen ja ilves ovat oikeita oppaita tällä tiellä. Toivon niiden olevan läsnä myös ensi syksynä, kun vietän useamman kuukauden henkisellä tiellä Intiassa.

Epävakaudesta tyyneyteen

"Mä meen yläasteelle, lukioon ja yliopistoon ja sitten töihin."
"Sitten sä ootkin eläkkeellä ja kuollut."

Näin keskustelivat kaksi 8-vuotiasta. Putkiajattelu elämän kulusta on yleistä, mutta hätkähdyttävää oli kuulla sen syöpyneen jo näin pienien lasten mieliin. Heidänhän tulisi leikkiä ja nauttia elämästä. Mihin heidän keskustelustaan unohtuivat kokemukset, elämykset, uuden näkeminen ja kokeminen? Vielä aikuisiälläkin irrottauduttuani itse putkimallista, joutuu tietoisesti taistelemaan tuota elämänmallia vastaan, joka hallitsee ympäröivää yhteiskuntaa. Jos ei etene portaalta toiselle, on usein jotenkin poikkeava... kunnianhimoton, päämäärätön, joidenkin mielestä ehkä epäonnistuja. Vai onko? Jos haluaakin saada elämästään vain mahdollisimman paljon irti, erilaisia kokemuksia, näkemyksiä, kun kerran on elämän lahjan itselleen saanut.

Löysin buddhalaisen runon, joka kuvaa aika hyvin kaikkea, mitä olen kokenut.

Riippuvaisen elämä on epävakaata, riippumattoman elämä ei ole epävakaata.
Kun ei ole epävakautta, on tyyneys.
Kun on tyyneys, ei ole minkäänlaisia taipumuksia.
Kun ei ole minkäänlaisia taipumuksia, ei ole tulemista eikä menemistä.
Kun ei ole tulemista eikä menemistä, ei ole kuolemaa tai syntymää.
Kun ei ole kuolemaa tai syntymää, ei ole sen enempää ”täällä” kuin ”tuola puolen”  eikä ”niiden välissä”.
Juuri tämä on kärsimyksen loppu.

Kun pääsi sinuiksi sen kanssa, ettei ole elämässä mitään ulkoista, johon tarrata, ei työtä, asuntoa, parisuhdetta, säännöllisiä tuloja, oli opittava elämään sen kanssa. Sitä myötä elämä muuttui onnellisemmaksi kuin koskaan ennen. Pääsi elämän ytimeen, elämän iloon. Merkittäviin pieniin elämyksiin ja ilon lähteisiin. Haittapuolena tuli kuitenkin se, että entiset "vakauden" lähteet muuttuivat pelottaviksi. Niiden kohtaaminen yhdistyy vielä liiaksi onnettomaan elämänaikaan. Onneksi ei ole muuta kuin tässä ja nyt. 

Yksinäisen keijun tarina

Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat ollu hällä takana
mut kuka uskois et' on olemassa
surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi hän kerran
murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju
nukkui pois

On paratiisi meillä täällä näin
vaan ei aina kaikki koe sitä näin
Sillä faunin, peikon, keijunkin
suru joskus kiinni saa
ja vie mukanaan

Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia
Peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja
Kaikkialla huokausten kera toistettiin:
Miksi se yhden hengen vaati
ennen kuin me muistettiin:

Ois paratiisi meillä täällä näin
jos elettäisiin aina lähekkäin
ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
suru silloin kiinni saa
se ei vie mukanaan

Ois paratiisi meillä täällä näin
jos elettäisiin aina lähekkäin
ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
suru silloin kiinni saa
se ei vie mukanaan

(Chisu: Yksinäisen keijun tarina)

Kevään tullen

Leskenlehdet kukkivat, linnut livertävät ja aurinko lämmittää. Kevät on hyvässä vauhdissa. Hankien alta on paljastunut käyneitä hirvenluita, joista on metsissä käyty taistelua koirien kanssa. Yksi metsäkaurisjahtikin on suoritettu, mistä jäi traumat minulle ja kauriille, kun koirat taas olivat onnessaan. Toivottavasti monet ovat ajoissa kylväneet yrtit, tomaatit yms., jotta ne ehtivät ajoissa tuottamaan satoa. Oma elämäni on viime aikoina tarjonnut ties minkälaisia seikkailuja. Kuukausi sitten tähän aikaan istuin todennäköisesti Skotlannissa meditaatiotyynyllä. Vietin ihania päiviä vain joogaten ja meditoiden. Sain nauttia kerta kaikkiaan erinomaisten Sudakan ja Sadhitan joogaopetuksesta. Sen jälkeen olen ehtinyt työskennellä päiväkodissa, ensiapukouluttautua, hiihtää hankikannoilla, samoilla metsissä, pohtia elämää suunnasta jos toisestakin. Viime yönäkin koin eräänlaisen seikkailun polkiessani räntäsateessa läpi pimeän maaseudun märkänä, viluisena ja väsyneenä päästäkseni koirieni luo, hokien mielessäni "kestäkää rakkaani, mitä tulen". Matka tuntui loputtomalta, kun ei meinannut nähdä edes, missä tie kulkee, mutta kun olin perillä saanut itseni peiton alle koirien kera, koin itseni henkisesti voittajaksi.

Asunnottomuus on ollut monin tavoin kasvattava kokemus. Kerrankin ei ole tarvinnut stressata rahojen riittävyydestä asumiskulujen lisäksi omaan ja koirien elättämiseen. Tunnen myös itseni harvinaisen vapaaksi ja siksi onnelliseksi. Asunto tosin on tiedossa puolen vuoden päähän. Kotikaupunkikin vaihtuu. Pääkaupunkiseudulta ei asuntoa löydy, joten päätin jättää suurten kaupunkien hektisyyden ja muuttaa oman mielenrauhani ja koirien hyvinvoinnin vuoksi pieneen kuntaan, jossa minulla ei ole ystäviä enkä uskokaan löytäväni samanhenkisiä. Vaikka asunnon odottamiseen liittyy pelonsekaisia tunteita, odotan myös, että pääsen sisustamaan asunnosta joogisen harmonisen.

Onpa tuo asunnottomuus muutoinkin koskettanut minua. Purskahdin melkein itkuun valtuustolle puhuessani pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmaa käsitellessämme, koska en kykene käsittämään ihmisiä, jotka eivät ole valmiita auttamaan eniten tarvitsevia ja luovat stereotyyppisiä käsityksiä ahdingossa olevista. Kehoni on edelleen ahdistunut tuosta käsittelystä, mutta olen iloinen, että kehoni kertoo, millaisten ihmisten seura ei ole minulle hyväksi. Kaipaan ympärilleni lämpimiä, välittäviä, avoimia ja henkisiä ihmisiä. Jooginen kehoni erottelee muutoinkin nykyisin tarkasti, mikä on minulle hyväksi ja mikä ei. Esimerkiksi alkoholi, rasvainen ruoka ja liika kofeiini on hylätty. Kehoni kaipaisi myös päivittäistä meditointia, mutta en ole sitä saanut vielä otettua mukaan arkieloon.

Viime kuukaudet ovat opettaneet minulle elämästä, maailmasta ja ihmisistä enemmän kuin tähänastinen elämäni muutoin, joten odotan innolla myös tulevia kuukausia.

Mukkelis makkelis

Elämä on kummaa. Se voi tuoda yllättäen mukanaan ties minkälaisia seikkailuja. Olen saanut kokea sen viime aikoina. Vielä vuosi sitten taloudellinen tilanteeni oli vahva, oli opinnot ja työtäkin jonkin verran. Hups keikkaa, kaikki on muuttunut. Tuloni ovat romahtaneet. Tämän vuoden puolella tuloja ei ole ollut vielä senttiäkään. Koska vuokra-asuntoni on kallis ja vieläpä erittäin vetoisa mökki, jonka lämmittäminen maksaa todella paljon, jouduin irtisanomaan vuokrasopimukseni. Olen etsinyt jo puoli vuotta aktiivisesti uutta asuntoa, mutta pääkaupunkiseudulta tuntuu olevan mahdotonta löytää asuntoa, johon näin pienituloisella olisi varaa ja koirat olisi sallittu. Suurimmassa osassa vuokra-asunnoista lemmikit eivät ole sallittu, ja toisaalta esimerkiksi kerrostaloyksiöt ovat automaattisesti poissuljettu vaihtoehto kahden energisen ja paljon haukkuvan koiran kanssa. Saisin häädön melko nopeasti, kun koirat haukkuisivat jokaista naapureista kuuluvaa ääntä ja kakkaisivat rappukäytävään rappusia pelätessään. Ehdin jo olla kiitollinen, kun löysin edullisen asunnon, jonka olisin saanut parin kuukauden asunnottomuuden jälkeen. Sen kuntotarkastuksessa paljastui kuitenkin ongelmia, joten tällä hetkellä minulla ei ole mitään tietoa kodista.

Taloudellisessa katastrofitilassa olen myös ollut erityisen kiitollinen kaikista ilmaisista ruokailuista, kuten kokoustarjoiluista, sekä vaalilautakunnassa ylijääneistä leivistä, hedelmistä ja salaatista, jotka sain. Dyykkaaminen ei ole ollut erityisen onnekasta viime aikoina eikä kroppani siedä enää rasvaisia pasteijoita, jotka ovat dyykkaamisen vakiosaalis. Kukkakaalikeittoa sentään sain dyykkaamisen ansiosta :) Olen myös iloinen jäljellä olevista säilötyistä satokauden antimista ja olenkin syönyt viime aikoina paljon sieniä, villivihanneksia, marjoja ja papuja.

Olen iloinen, että olen vuosien varrella oppinut erätaitoja, koska nyt ne ovat todella tarpeen. Vaikka tulevat kuukaudet tuntuvat ajatuksissa pelottavilta, odotan myös tätä elämäni kenties suurinta seikkailua. Se varmasti kasvattaa henkisesti.

Voimaa rummuista ja koruista

Enpä ole saanut aiemmin laitettua tänne kokemuksia voimarumpukurssista, jonka kävin syksyllä. Teimme intiaanirummut itse ja koristelimme ne. Kaksipäiväinen kurssi seremonioineen tunnelmallisessa Kolin syksyssä oli huima kokemus, joka sai kurssilaisia vaikutuksessaan jopa kyyneliin. Minun oli aluksi kovin vaikeaa päättää, mitä maalaan rumpuun. Mieleni halusi kovasti maalata siihen puun tai menninkäisen, mutta loppujen lopuksi rumpu ei tuntunut kutsuvan niitä, eikä edes hevosta, joka kurssin aikana ilmestyi voimaeläimekseni. Sisäisellä intuitiolla maalasin kuvaan energiaa, vihreyttä, valoa ja elämää.


Uudessa-Seelannissa ihastuin maorien käyttämiin symboleihin, joilla kullakin on syvempi henkinen merkitys. Erityisesti minua kutsui koruksi nimetty symboli, joka joissain muodoissaan kummasti muistuttaa rumpuunkin maalaamaani ying yang-merkkiä. Koru on saanut lähtönsä kiwiläisestä silver fern -kasvin verson muodosta.


Koru on niin tärkeä symboli Uudessa-Seelannissa, että sitä näkee, minne ikinä meneekin. Koruissa, paidoissa, koristeissa, tauluissa... Koru-koruja on valtavasti erilaisia ja yksi sellainen toki tarttuikin minunkin mukaani, ja siitä onkin tullut minulle erittäin rakas merkityksensä vuoksi. Se ilmentää henkistä kasvua, uusia alkuja, rauhaa ja voimaa.

Tämä ei ole minun koruni, mutta yksi esimerkki, miten kasvin muoto muuntautuu. Tässä yksi lainaus symbolin merkityksestä:

The unfolding spiral tipped shoots of the New Zealand silver fern plant become new fern leaves (fronds). Thus the reference to new life or a new start. The circular shape of the baby fern frond also symbolizes nurturing, purity, tranquility, personal growth, positive change and awakening.

Tietoisuus muutoksessa

Maailma on kaunis. Miten siitä voisi tehdä vielä kauniimman? Miten taistella paremman maailman puolesta, vääryyksiä vastaan? Olin ennen vannoutunut järjestö- ja poliittinen toimija. Enää en ole vakuuttunut, että se on oikea keino muuttaa maailmaa. Muuttuuko maailma sillä, että käytetään tuhansia tunteja linjapapereiden kirjoittamiseen, mutta vain harva edes lukee niitä? Onko maailma kauniimpia, kun tehdään esityslistoja, talousarvioita, toimintasuunnitelmia, tilinpäätöksiä ja muita virallisia papereita, jotta voidaan pyörittää maailmaa parantavia järjestöä? Kuinka usein olet saanut kohtaamasi ihmiset toimimaan paremman maailman puolesta, kun olet käynyt väittelyitä tai yrittänyt muuten vakuuttaa eri mieltä olevaa ihmistä? Kuinka suuri osa toiminnasta on tuottanut todellisia tuloksia?

Muutokset ovat hitaita ja tarvitaan eri tason taistelijoita. Entä jos kaikki kokouksissa istuvat luonnonsuojelijat lähtisivätkin maastoon tekemään ennallistamistoimia? Yhtäkkiä pelkästään Suomessa tehtäisiin tuhansia ja tuhansia tunteja enemmän kenttätyötä vuodessa. Tai jos vähäosaisten asemasta ja rikkaiden etuoikeutetusta asemasta valittavat jalkautuisivat kentälle keräämään vaate- ja ruokalahjoituksia vähävaraisille, tarjoaisivat itse leivottua pullaa, taluttaisivat huonokuntoisen vanhuksen tien yli, kävisivät vanhainkodissa viihdyttämässä vanhuksia sen sijaan, että paasaisivat näiden yksinäisyydestä. Eläinten huonon kohtelun vastustajat voivat kouluttautua eläinsuojeluvalvojiksi ja alkaa tehdä valvontakäyntejä. Kuinka paljon tehokkaammin asioita voitaisiinkaan muuttaa, kun ainaisen voivottelemisen ja kokouksissa istumisen sijaan ryhdyttäisiin oikeisiin, konkreettisiin toimiin ja tehtäisiin se totisten kasvojen sijaan aidolla elämänilolla.

Niin kauan kuin ihmisen mieli on tiedostamaton tai puoliksi tietoinen, on kuitenkin helpompi pitäytyä muunlaisessa toiminnassa, elää passiivisesti, valittaen tai kieltäen. Kun ihmismieli saavuttaa täyden tietoisuuden tason, hän kokee olevansa yhtä kaiken ympärillä olevansa kanssa, on kyse sitten mistä tahansa elävästä. Eri mieltä oleville ihmisille ei tarvitse olla vihainen tai katkera, sillä se ei hyödytä mitään. Maailman vääryyksien voivottelu ei muuta todellisuutta. Kun koet olevasi yhtä kaiken kanssa, haluat myös suojella kaikkea sitä. Näet kaikessa jotain kaunista, ainutkertaista ja suojelemisen arvoista. Haluat taistella sen puolesta teoin, etkä poliittisin lupauksin, jotka ovat jotain yhteen suuntaan ja toista toiseen suuntaan, jotta miellyttäisit mahdollisimman monia.

Vuotta 2012 sanotaan vuodeksi, jolloin maailman kollektiivinen tietoisuuden taso on muutoksessa. Pankkikriisit ja muut tämän hetkiset yhteiskunnalliset epävarmuudet ovat osa tietoisuuden tason muutosta. Ihminen on tietoinen olento, joten se ei voi jatkaa eloaan tiedostamattomana. On tullut kollektiivinen henkisen kasvun aika.

Joitain hyviä henkisen kasvun kirjoja:

Eckhart Tolle: Läsnäolon voima
Eckhart Tolle: Uusi maa
James Allen: Ajatuksen voima
Anthony de Mello: Havahtuminen
Jon Kabat-Zinn: Tietoinen läsnäolo maailmassa