Olen viime aikoina taas kyennyt lukemaan uutisia ilman suurta ahdistusta. Välillä kului lähes vuosi, etten lukenut, mitä maailmalla tapahtuu, kun tuntui, että kaikki on vain niin pahaa, ankeaa, itsekästä, ilkeää ja kaikkea mahdollista surullista ja masentavaa. Nyt pystyn lukemaan jopa uutisia ympäristötuhoista ilman, että masennun. Edes Talvivaaran tilanne ei ole juuri hetkauttanut minua. On vähän sellainen "eihän tämä ole mitään uutta" -olo. Onko tämä kyynisyyttä vai mitä, mutta alan tottua tähän maailman tilaan. Hetken aikaa laittoi miettimään kylläkin kaikkien toimien mielekkyyttä, kun luin jokin päivä sitten uutisen, että maailman kasvihuonekaasupäästöt olivat viime vuonna historian suurimmat. Laittaa kyseenalaistamaan, mitä merkitystä on kansainvälisillä ilmastosopimuksilla, jos suunta on aina vain huonompi. Tosin se olisi varmasti vieläkin huonompi ilman sopimuksia. Oikeastaan jopa yllättävää, että Yhdysvallat ja Venäjä kykenivät vähentämään päästöjään, mutta esimerkiksi Japani ei.
Mitä tulee Intiaan, en ihmettele, että sen päästöt kasvavat. Niin tulee tapahtumaan vielä varmasti ainakin vuosikymmenien ajan. Mitä muuta voi olettaa maalta, jonka asukasluku on yli 1,2 miljardia ja järjestelmä on erittäin kaoottinen. Maassa ei makseta veroja (paitsi vapaaehtoisesti) eikä ole minkäänlaista jätteenkeräysjärjestelmää, joten asioita on kovin vaikeaa saadakaan kontrolliin. Todellista päästömäärääkin on varmasti mahdoton laskea. Intialainen kulttuuri on heittää kaikki jätteet kaduille, metsiin tai mihin sattuu sopimaan. Näin on opittu lapsesta asti, joten eipä ihmisille tule edes mieleen muut tavat, kun ovat tottuneet elämään jätteen keskellä. Ainoa jätteenkäsittelytapa on itse polttaa jätteensä ja niin monet tekevätkin, sekä maalla että kaupungeissa. Jätteen palamisen kuvottavaan hajuun alkoi jopa tottua, kun sitä kohtasi päivittäin. Keskimääräisen intialaisen mieleenkään ei siis tule pohtia asioita kuten ilmastonmuutos tai kierrätys. Eivät he tiedä sellaisesta. Monille toki elämä on köyhää, kädestä suuhun elämistä, jolloin ympäristöasiat ovat sivuseikkoja, mutta kyse on myös siitä, että he elävät niin omassa todellisuudessaan, jossa ei tiedetä länsimaisista kierrätysjärjestelmistä tai päästöjen vähentämisestä, joten miten heidän tulisi mieleenkään pohtia muunlaisia elintapoja kuin mitä ovat aina nähneet ja joka on paikallisesti täysin hyväksyttyä. Niin pyhä kuin Gangeskin on, pyhiinvaelluskohde, niin sen rannat ovat kuin kaatopaikkoja.
Kaikki kohtaamani on kummasti laittanut asioita perspektiiviin. Laittoi suorastaan naurattamaan, kuinka kiivaasti Suomessa on taisteltu jokaisesta jätteenpolttolaitoksesta, vaikka niissä syntyvä päästömäärä on olematon verrattuna siihen, mitä Intiassa tapahtuu koko ajan. Mitä ikinä me viisi miljoonaa teemmekin, 1,2 miljardia on paljon voimakkaampi. Tämä ei silti tarkoita, ettenkö arvostaisi edelleen elämäntapavalintoja yhtä paljon ja pitäisi jokaista valintaa edelleen tärkeänä. Päinvastoin, arvostan esimerkiksi Suomen puhtautta entistä enemmän ja haluan vaalia sitä. Jatkan roskien keräämistä kaduilta ja luonnosta entistä innokkaampana ja minimoin edelleen itse aiheuttamani päästöt. Ymmärrän kuitenkin sen, että on turha ahdistua jokaisesta asiasta niin pahasti. Jos joskus joudun tekemään hieman huonomman valinnan ympäristön kannalta, en enää kanna siitä huonoa omaatuntoa päivä- tai viikkokausia. Toivottavasti.
Toinen Intiassa huomioni kiinnittänyt asia on eläinten kohtelu. Jopa pyhät lehmät voivat joissain kaupungeissa, kuten Jaipurissa ja Agrassa, todella huonosti. Ne ovat laihoja ja jopa verisiä autojen törmäysten jäljiltä. Maaseudulla näki lehmiä puolen metrin parsiin köytettyinä. Sen sijaan Rishikeshin lehmät tuntuivat voivan hyvin, sillä ne saivat syödä vihanneskojuista ja katuravintoloista jämät ja pilalle menneet ruoat. Kulkukoiria oli tietysti myös joka paikassa ja niiden kunnosta tuskin tarvitsee mainitakaan mitään. Oli joitain parempikuntoisia, mutta myös suunnaton määrä sellaisia, joilla oli suuria avohaavoja, murtuneita jalkoja jne. Pääsääntönä Intian kulttuurissa on, että eläimiin suhtaudutaan puhtaasti välineinä. Se ei toki eroa länsimaista. Täällä tuota kohtelua vain ei näe päivittäin kaduilla, vaan se tapahtuu silmien ulottumattomissa. Intiassa kaduilla kohtaa kuitenkin päivittäin aaseja ja muuleja, joita hakataan kulkemaan nopeammin, ja ei-toivotut koirat häädetään potkien, hakaten ja huutaen. Norsut puolestaan saavat osansa terävistä metallikoukuista, koska pelkkä puukeppi ei niiden paksuun nahkaan tehoaisi "riittävästi". Jostain syystä matkan aikana oppi sulkemaan itsensä tuolta ankealta eläinten kohtelulta, joka aluksi laittoi itkemään niin pahoin. Toisaalta tuntui myös kiehtovalta nähdä, miten monet työt tehtiin edelleen muulien eikä rekkojen ja kuorma-autojen avulla. Esimerkiksi sora ja tiilet kulkivat paikasta toiseen muulien selässä. On arvokasta, ettei kaikki ole vielä koneellistettua ja perinteet istuvat lujassa. Riisikin kerätään edelleen käsin.
Intian kulttuuri on vertaansa vailla sekä hyvine että huonoine puolineen. Se opettaa länsimaalaiselle aivan valtavasti tämän maailman erilaisista todellisuuksista. Niin valtavan maan kulttuuri ei myöskään hevin muutu, ei ole muuttunut vuosikymmeniin eikä suurta muutosta näy edelleenkään. Maahan ei mm. haluta ylikansallisia kauppaketjuja.
Näkemistäni kauheuksista minulla ei ole juurikaan kuvia, joten tässä kuvia vain suhteellisesti hyvinvoivista eläimistä.
Mitä tulee Intiaan, en ihmettele, että sen päästöt kasvavat. Niin tulee tapahtumaan vielä varmasti ainakin vuosikymmenien ajan. Mitä muuta voi olettaa maalta, jonka asukasluku on yli 1,2 miljardia ja järjestelmä on erittäin kaoottinen. Maassa ei makseta veroja (paitsi vapaaehtoisesti) eikä ole minkäänlaista jätteenkeräysjärjestelmää, joten asioita on kovin vaikeaa saadakaan kontrolliin. Todellista päästömäärääkin on varmasti mahdoton laskea. Intialainen kulttuuri on heittää kaikki jätteet kaduille, metsiin tai mihin sattuu sopimaan. Näin on opittu lapsesta asti, joten eipä ihmisille tule edes mieleen muut tavat, kun ovat tottuneet elämään jätteen keskellä. Ainoa jätteenkäsittelytapa on itse polttaa jätteensä ja niin monet tekevätkin, sekä maalla että kaupungeissa. Jätteen palamisen kuvottavaan hajuun alkoi jopa tottua, kun sitä kohtasi päivittäin. Keskimääräisen intialaisen mieleenkään ei siis tule pohtia asioita kuten ilmastonmuutos tai kierrätys. Eivät he tiedä sellaisesta. Monille toki elämä on köyhää, kädestä suuhun elämistä, jolloin ympäristöasiat ovat sivuseikkoja, mutta kyse on myös siitä, että he elävät niin omassa todellisuudessaan, jossa ei tiedetä länsimaisista kierrätysjärjestelmistä tai päästöjen vähentämisestä, joten miten heidän tulisi mieleenkään pohtia muunlaisia elintapoja kuin mitä ovat aina nähneet ja joka on paikallisesti täysin hyväksyttyä. Niin pyhä kuin Gangeskin on, pyhiinvaelluskohde, niin sen rannat ovat kuin kaatopaikkoja.
Kaikki kohtaamani on kummasti laittanut asioita perspektiiviin. Laittoi suorastaan naurattamaan, kuinka kiivaasti Suomessa on taisteltu jokaisesta jätteenpolttolaitoksesta, vaikka niissä syntyvä päästömäärä on olematon verrattuna siihen, mitä Intiassa tapahtuu koko ajan. Mitä ikinä me viisi miljoonaa teemmekin, 1,2 miljardia on paljon voimakkaampi. Tämä ei silti tarkoita, ettenkö arvostaisi edelleen elämäntapavalintoja yhtä paljon ja pitäisi jokaista valintaa edelleen tärkeänä. Päinvastoin, arvostan esimerkiksi Suomen puhtautta entistä enemmän ja haluan vaalia sitä. Jatkan roskien keräämistä kaduilta ja luonnosta entistä innokkaampana ja minimoin edelleen itse aiheuttamani päästöt. Ymmärrän kuitenkin sen, että on turha ahdistua jokaisesta asiasta niin pahasti. Jos joskus joudun tekemään hieman huonomman valinnan ympäristön kannalta, en enää kanna siitä huonoa omaatuntoa päivä- tai viikkokausia. Toivottavasti.
Toinen Intiassa huomioni kiinnittänyt asia on eläinten kohtelu. Jopa pyhät lehmät voivat joissain kaupungeissa, kuten Jaipurissa ja Agrassa, todella huonosti. Ne ovat laihoja ja jopa verisiä autojen törmäysten jäljiltä. Maaseudulla näki lehmiä puolen metrin parsiin köytettyinä. Sen sijaan Rishikeshin lehmät tuntuivat voivan hyvin, sillä ne saivat syödä vihanneskojuista ja katuravintoloista jämät ja pilalle menneet ruoat. Kulkukoiria oli tietysti myös joka paikassa ja niiden kunnosta tuskin tarvitsee mainitakaan mitään. Oli joitain parempikuntoisia, mutta myös suunnaton määrä sellaisia, joilla oli suuria avohaavoja, murtuneita jalkoja jne. Pääsääntönä Intian kulttuurissa on, että eläimiin suhtaudutaan puhtaasti välineinä. Se ei toki eroa länsimaista. Täällä tuota kohtelua vain ei näe päivittäin kaduilla, vaan se tapahtuu silmien ulottumattomissa. Intiassa kaduilla kohtaa kuitenkin päivittäin aaseja ja muuleja, joita hakataan kulkemaan nopeammin, ja ei-toivotut koirat häädetään potkien, hakaten ja huutaen. Norsut puolestaan saavat osansa terävistä metallikoukuista, koska pelkkä puukeppi ei niiden paksuun nahkaan tehoaisi "riittävästi". Jostain syystä matkan aikana oppi sulkemaan itsensä tuolta ankealta eläinten kohtelulta, joka aluksi laittoi itkemään niin pahoin. Toisaalta tuntui myös kiehtovalta nähdä, miten monet työt tehtiin edelleen muulien eikä rekkojen ja kuorma-autojen avulla. Esimerkiksi sora ja tiilet kulkivat paikasta toiseen muulien selässä. On arvokasta, ettei kaikki ole vielä koneellistettua ja perinteet istuvat lujassa. Riisikin kerätään edelleen käsin.
Intian kulttuuri on vertaansa vailla sekä hyvine että huonoine puolineen. Se opettaa länsimaalaiselle aivan valtavasti tämän maailman erilaisista todellisuuksista. Niin valtavan maan kulttuuri ei myöskään hevin muutu, ei ole muuttunut vuosikymmeniin eikä suurta muutosta näy edelleenkään. Maahan ei mm. haluta ylikansallisia kauppaketjuja.
Näkemistäni kauheuksista minulla ei ole juurikaan kuvia, joten tässä kuvia vain suhteellisesti hyvinvoivista eläimistä.
Agran jätteen "käsittelyä" ja ruokaileva lehmä ja villisikoja.
Vuohia Himalajan maaseudulla.
Paksussa kunnossa olevia lehmiä ja koira McLeod Ganjissa.
Vuohia vuoristossa.
