Yksinäisen keijun tarina

Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat ollu hällä takana
mut kuka uskois et' on olemassa
surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi hän kerran
murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju
nukkui pois

On paratiisi meillä täällä näin
vaan ei aina kaikki koe sitä näin
Sillä faunin, peikon, keijunkin
suru joskus kiinni saa
ja vie mukanaan

Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia
Peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja
Kaikkialla huokausten kera toistettiin:
Miksi se yhden hengen vaati
ennen kuin me muistettiin:

Ois paratiisi meillä täällä näin
jos elettäisiin aina lähekkäin
ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
suru silloin kiinni saa
se ei vie mukanaan

Ois paratiisi meillä täällä näin
jos elettäisiin aina lähekkäin
ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
suru silloin kiinni saa
se ei vie mukanaan

(Chisu: Yksinäisen keijun tarina)

Kevään tullen

Leskenlehdet kukkivat, linnut livertävät ja aurinko lämmittää. Kevät on hyvässä vauhdissa. Hankien alta on paljastunut käyneitä hirvenluita, joista on metsissä käyty taistelua koirien kanssa. Yksi metsäkaurisjahtikin on suoritettu, mistä jäi traumat minulle ja kauriille, kun koirat taas olivat onnessaan. Toivottavasti monet ovat ajoissa kylväneet yrtit, tomaatit yms., jotta ne ehtivät ajoissa tuottamaan satoa. Oma elämäni on viime aikoina tarjonnut ties minkälaisia seikkailuja. Kuukausi sitten tähän aikaan istuin todennäköisesti Skotlannissa meditaatiotyynyllä. Vietin ihania päiviä vain joogaten ja meditoiden. Sain nauttia kerta kaikkiaan erinomaisten Sudakan ja Sadhitan joogaopetuksesta. Sen jälkeen olen ehtinyt työskennellä päiväkodissa, ensiapukouluttautua, hiihtää hankikannoilla, samoilla metsissä, pohtia elämää suunnasta jos toisestakin. Viime yönäkin koin eräänlaisen seikkailun polkiessani räntäsateessa läpi pimeän maaseudun märkänä, viluisena ja väsyneenä päästäkseni koirieni luo, hokien mielessäni "kestäkää rakkaani, mitä tulen". Matka tuntui loputtomalta, kun ei meinannut nähdä edes, missä tie kulkee, mutta kun olin perillä saanut itseni peiton alle koirien kera, koin itseni henkisesti voittajaksi.

Asunnottomuus on ollut monin tavoin kasvattava kokemus. Kerrankin ei ole tarvinnut stressata rahojen riittävyydestä asumiskulujen lisäksi omaan ja koirien elättämiseen. Tunnen myös itseni harvinaisen vapaaksi ja siksi onnelliseksi. Asunto tosin on tiedossa puolen vuoden päähän. Kotikaupunkikin vaihtuu. Pääkaupunkiseudulta ei asuntoa löydy, joten päätin jättää suurten kaupunkien hektisyyden ja muuttaa oman mielenrauhani ja koirien hyvinvoinnin vuoksi pieneen kuntaan, jossa minulla ei ole ystäviä enkä uskokaan löytäväni samanhenkisiä. Vaikka asunnon odottamiseen liittyy pelonsekaisia tunteita, odotan myös, että pääsen sisustamaan asunnosta joogisen harmonisen.

Onpa tuo asunnottomuus muutoinkin koskettanut minua. Purskahdin melkein itkuun valtuustolle puhuessani pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmaa käsitellessämme, koska en kykene käsittämään ihmisiä, jotka eivät ole valmiita auttamaan eniten tarvitsevia ja luovat stereotyyppisiä käsityksiä ahdingossa olevista. Kehoni on edelleen ahdistunut tuosta käsittelystä, mutta olen iloinen, että kehoni kertoo, millaisten ihmisten seura ei ole minulle hyväksi. Kaipaan ympärilleni lämpimiä, välittäviä, avoimia ja henkisiä ihmisiä. Jooginen kehoni erottelee muutoinkin nykyisin tarkasti, mikä on minulle hyväksi ja mikä ei. Esimerkiksi alkoholi, rasvainen ruoka ja liika kofeiini on hylätty. Kehoni kaipaisi myös päivittäistä meditointia, mutta en ole sitä saanut vielä otettua mukaan arkieloon.

Viime kuukaudet ovat opettaneet minulle elämästä, maailmasta ja ihmisistä enemmän kuin tähänastinen elämäni muutoin, joten odotan innolla myös tulevia kuukausia.