Eläimellistä menoa

Oikeutta eläimille -järjestö julkaisi tällä viikolla uutta materiaalia eläintiloilta. Taas kerran karu totuus eläintehtailusta ja eläinten hyväksikäytöstä ja välineellistämisestä on kaikkien nähtävillä. Silti suurin osa taitaa aktiivisesti kääntää katseensa ja mielensä muualle, jottei olisi mietittävä uudelleen omia helppoja ja laiskoja valintojaan. Eläinten hyvinvointi on mietityttänyt itseä muutoinkin lähiaikoina omien eläinten kautta. Kahdesta hevosesta, kahdesta lehmästä, kahdesta sonnipojasta, kahdesta vuohesta, kahdesta lampaasta, noin 30 kanasta ja 8 tipusta sekä kolmesta koirasta huolehtiminen käy täydestä työstä. Väkisinkin hiipii välillä mieleen ajatus, voivatko kaikki eläimemme hyvin, ovatko ne onnellisia ja saavatko elää arvoistaan elämää. OE:n materiaalin näkeminen laittoi kuitenkin taas asioita perspektiiviin. Toisaalta olen onnellinen, etten enää mieti tuotantoeläinten kärsimystä yhtä aktiivisesti kuin ennen, jolloin sitä vastaan taisteleminen oli yksi elämäni tärkeimmistä sisällöistä - ja äärimmäisen uuvuttavaa. Videot kuitenkin muistuttivat hyvin siitä, miksi veganismista luovuttuanikin käytän vain omista eläimistä tulevia munia ja maitoa. On myös aivan eri asia, lypsääkö lehmä päivässä 50 litraa vai 2 litraa. Saamamme maitomäärä ei suhteessa työmäärään ole tämän yhteiskunnan arvojen mukaan mitenkään "kannattavaa". Kyyttöjen pidon tarkoitus vain ei olekaan tuottaa maitoa tai euroja, vaan ylläpitää vanhaa maatiaiskantaa.


Lainsäädännön "kiellettyä häkkikanalat" ei voi sanoa eläinten olojen parantuneen. Videota katsoessa voi vain ihmetellä, eivätkö kanat muka ole häkeissä. Nyt ne ovat häkeissä parvittain, eivät yksittäin. Pienet tilat eivät kuitenkaan mahdollista luonnollista parvikäyttäytymistä, joten eläimet voivat jopa entistä huonommin keskinäisen stressin vuoksi. Näiden häkkikanojen puuhien seuraamisesta alkaa voida itsekin huonosti. On selvää, ettei näin tuotetut kananmunat ole terveellistä ravintoa, vaan täynnä stressihormoneja, jotka tekevät ihmiskeholle monin tavoin pahaa. Kanat ovat mitä kiehtovimpia eläimiä ja niiden touhuja on ihana seurata, kun ne saavat toteuttaa luontaista käyttäytymistään. Nautin omien kanojemme touhujen seuraamisesta, kun ne kuoputtavat toukkia pihalla, ottavat hiekkakylpyjä, juoksentelevat parvina ympäriinsä ja välillä etsivät orren jonkun puun tai pensaan oksasta lepotaukoa varten. Muutama päivä sitten kanamme pääsivät uuteen kotiinsa uuden navettamme valmistuttua. Siellä on enemmän tilaa ja kanat lentelevät orrelta toiselle ja kuopivat olkia ja hiekkaa. Kuukauden vanhat tiput piipittävät iloisesti niin, että pihalla raikaa. 

 

Parikuukautiset tiput orrella puissa ja emon kanssa juoksentelemassa pitkin pihaa. 

Ihmisten ja eläinten välisestä suhteesta kertoo myös se, että harvat maitotilat pitävät sonnia. Tai ainakin se on tiukasti kiinni kytkettynä, sillä isäntäväki ei pärjää sonnin kanssa. Onhan sonnia kohtaan ennakkoluulot jo puheissa, puskemaanhan ne vain alkavat, jos niitä lähestyy. Omat sonnipoikamme ovat nyt seitsemän- ja kahdeksankuukautiset ja pian äitiensä kokoiset. Vielä kesälaitumella ne olivat kesyttömiä, kun saivat ravata päivät isolla laitumella ilman ihmiskontakteja. Nyt kun lehmät ovat tulleet kotipihalle talveksi, ovat sonnitkin kesyyntyneet päivittäisen kanssakäymisen myötä. Toki ne saattavat vähän puskea, mutta hellästi ja huomiohakuisesti ja ojentavat sen jälkeen päätä ylös pyytäen rapsutusta kaulasta ja leuan alta. Tällaista kanssakäymistä ei ikävä kyllä tapahdu tiloilla, joiden maitoa ja lihaa ihmiset ostavat kaupasta. Niillä tiloilla eläimellä ei ole yksilöllistä arvoa, vaan se arvotetaan euroissa ja tehokkuudessa. Rapsuttelulle ei ole aikaa eikä taida usein olla haluakaan.

Tästä suuresta perheestämme nauttiessa toivoo, että yhä useampi ihminen heräisi miettimään nykymenon järjettömyyttä ja laittaisi elämän arvoissaan eurojen edelle.

OE:n muut materiaalit löytyvät täältä, katselu omalla vastuulla:
http://www.eläintehtaat.fi/#1

Syksyinen puhdistus

Kesä vei kiireineen voimat melko pahasti ja pari viikkoa sitten alkoi tuntua, että kaipaan kipeästi lepoa ja puhdistuskuuria. Mieltä on myös painanut vanhan tutun kohtalo Murmanskissa, ja usean yön unet ovat jääneet väliin huolien vuoksi pohtiessani, miten maailman tulevaisuuden puolesta taistelevia ihmisiä voidaan rangaista niin julmasti. Onneksi iltojen pimeneminen on hiljentänyt työtahtia ja illat on onnistunut vähitellen rauhoittamaan vaikkapa lukemiseen tai jalkahieronnalle. Voimaa on antanut myös syksyinen metsä, joskaan sinne tulee harvoin suunnattua vain rauhoittavalle kävelylle. Useimmiten mukana on ämpäri tai pari sienten tai puolukoiden poimimista varten. Jokapäiväinen metsässä oleilu on silti eheyttänyt ja rauhoittanut mieltä.

Jooga on ollut yksi tärkeä voimistaja. Opettamiseni alkoi taas noin kuukausi sitten ja uuden ryhmän vetäminen tuntuu hyvältä. Toivottavasti joku tunneilla kävijöistäkin oivaltaa, miten mainio hyvinvoinnin lähde jooga on. Halusin myös rauhoittua hieman pidemmäksi ajaksi joogan pariin ja vietin muutaman päivän joogakurssilla Frantsilassa. Päivät antoivat suunnattomasti voimia, keveyttä, mielenrauhaa ja hiljentymistä. Sinne mennessäni koin vielä, että kehoni voi huonosti ja terveys ei ole kohdillaan, mutta kahden vuorokauden jälkeen poistuin kokien kehoni kevyeksi ja vetreäksi ja mieleni tasapainoiseksi. Päätinkin suoraan jatkaa puhdistautumista, ja jatkoin ensin raakaruoka"paastolla" ja sen jälkeen päivän kunnon paastolla. Kehoni on niin kaivannut tällaista puhdistumista, sillä edellisestä kerrasta on jo liian pitkä aika. Toivon, että saan nyt pidettyä mieleni ja kehoni paremmin voivana ja uskallan pysähtyä kuuntelemaan tarpeitani. Onneksi sitä tukevat myös luontaishoitajaopinnot, joissa seuraava osuus on rentoutusterapia.

Syksy on oiva aika laskeutua lepoon, kuten luontokin tekee. Olen pysähdellyt katselemaan kasvimaatamme, joka kesän aikana vihersi kasvien paljoudesta. Kiitän siitä kaikesta ruoasta, jonka saimme ja ihailen syksyn värejä, jotka jo hetkeksi peittyivät talven valkeuteen. Lehmien palattua kesälaitumelta kotiin on rentouttavaa katsella niiden käyskentelyä ja rauhaisaa märehtimistä kotipihassa. Lampaatkin saimme kerittyä muutama viikko sitten kesän aikana kasvaneesta paksusta villasta, ja kesäiset tiput alkavat olla täysiä kanoja ja kukkoja, joiden puuhailua on mukava katsella niiden juoksennellessa pitkin pihamaata. Reilu viikko sitten kuoriutuivat vielä syystiput, joten elämää täällä nyt piisaa. 

Työ ei silti vieläkään lopu, sillä vaikka navetta on vesikatossa, on sisätyöt vielä tekemättä. Viimeiset perunatkin ovat vielä maassa, kasvimaa kyntämättä, polttopuita pitäisi halkoa talvea varten vielä monen monta kuutiota ja pienempiä hommia on melkomoinen liuta. Onneksi pimeys kuitenkin rytmittää ja tuudittaa rauhoittumiseen ja viltin alle yrttiteen kanssa käpertymiseen.

Suolasieniä ja hapatusta

Omavaraisuuteen pyrkiminen tietää kovaa työtä, mutta on myös palkitsevaa. Tänä vuonna sadot ovat olleet kohtuullisen hyviä ja vähitellen alkaa löytyä mukavasti sieniäkin. Koska sadot ovat aikaisempaa suuremmat, opettelen itselleni uusia, mutta muutoin vanhoja vanhoja säilöntätapoja. Erään vanhan heinittyneen metsätien varresta löysin 15 litraa karvarouskuja ja ne kerättyäni vietin loppupäivän säilöen niitä suolasieniksi. Yleensä karvarouskuja on löytynyt vain sen verran, että ne ovat päätyneet suoraan syötäväksi ja vain muita sieniä on riittänyt säilöttäväksi. Nyt saamme kuitenkin nauttia rouskuista myös talvella. 15 litrasta tuli pilkkomisen ja ryöppäämisen jälkeen kolme litraa säilöntäsankoon tiiviiksi puristettuja suolasieniä.

Suolasienten valmistus
- Pilko rouskut ja ryöppää niitä noin 5 min väljässä vedessä (sienten ja veden suhde 1:5)
- Huuhtele, jäähdytä ja purista vesi pois.
- Lado säilöntäastiaan ensin karkeaa merisuolaa, sitten tiivis kerros sieniä, taas suolaa jne. päättäen suolakerrokseen. Suolaa tulee noin 150 grammaa yhtä sienikiloa kohti.
- Aseta paino sienten päälle niin, että kaikki sienet peittyvät suolaveteen. Painoksi käy esim. kiviä muovipussissa, mutta säilöntäsangon säädettävä välikansi on tässä mitä kätevin. Mikäli suolavettä ei puristettaessa synny riittävästi kaikkien sienien peittymiseksi, lisää 1dl suolaa : 1 litra vettä (lämmitä ensin suolan liukenemiseksi ja anna jäähtyä).
- Säilytä viileässä (kellarissa tai jääkaapissa) ja tarkista välillä, että kaikki sienet ovat nesteen peitossa.

Aiemmin kerroin meidän jo hapattaneen mm. papuja. Lisäksi olemme kasvimaan harvennuksen jälkeen hapattaneet nauriiden ja lanttujen naatteja ja sitä lon uvassa myös syksymmällä pääsadonkorjuun jälkeen. Pienen satsin laitoimme myös vuohenputkea. Hapatus on yksinkertainen tapa säilöä kesän herkkuja talveksi.

Pensaspapujen hapatus
- Keitä pavut melko kypsiksi ja jäähdytä nopeasti, jotteivat veltostu.
- Valmista suolavesi, jonka suolapitoisuus 2,3%. Lämmitä niin, että suola liukenee ja anna jäähtyä.
- Laita säilöntäsankoon/-astiaan pohjalle muutama pala ruisleipää, lisää pavut ja kaada suolavettä päälle niin, että pavut peittyvät.
- Aseta paino niin, että pavut ovat veden peitossa ja sulje kansi.
- Säilytä ensin huoneenlämmössä muutaman päivän ja tarkkaile makua. Kun maku mielestäsi sopiva, siirrä viileään kellariin tai jääkaappiin. Tarkista välillä, että kaikki pavut ovat nesteen peitossa. Mikäli pinnalle muodostuu hiivaa, kuori se pois.

Me säilöimme papuja tavalliseen ämpäriin. 7 papulitran peittämiseen tarvitsi kaksi litraa suolavettä, johon siis tuli 46 grammaa suolaa. Painoksi laitoimme kiviä muovipussissa. Ruisleipää tarvitaan papujen hapattamiseen siksi, että keitetyissä pavuissa ei ole jäljellä maitohappokäymiseen tarvittavia bakteereja, joten ruisleivän avulla saadaan astiaan hapanjuuri. Ruisleivän asemasta voi käyttää myös hapanlientä aiemmista hapatteista, jos sellaisia on jäljellä. Kannattaa kuitenkin seurata, että maitohappokäyminen lähtee kunnolla käyntiin eli että hapanjuurta on riittävästi.

Kun säilötään naatteja, villivihanneksia tms. keittämättömiä aineksia, ei ruisleipää tarvita.  Niiden hapattaminen eroaa keitettyjen papujen hapattamisesta myös sikäli, ettei niihin lähtökohtaisesti tarvitse lisätä nestettä. Vihanneksia lisätään pienittyinä vähitellen sankoon ja survotaan niin, että niistä itsestään irtoaa nestettä. Joukkoon lisätään välillä suolaa. Kasvien oman nesteen tulisi riittää peittämään vihannekset. Mikäli näin ei ole, voi joukkoon lisätä jäähdytettyä suolalientä.

Ossi antaa mainiot ohjeet hapatukseen hienosäätöä myöden. Ja ei kun herkuttelemaan :)

Uusi kosketus luontoon - Mesikämmen kävi kylässä

Muistan, kuinka lukioaikoina ensimmäistä kertaa Seitsemää veljestä lukiessani tunsin suurta ja syvää yhteyttä sen aikaiseen elämäntapaan ja luontoyhteyteen. Metsään lähdettiin päiväkausiksi ruoan perässä, elämä koostui perustarpeiden tyydyttämisestä ja talot ja saunat tehtiin hirsistä joukkovoimalla. Tunsin kirjaa lukiessani, että olen syntynyt pari sataa vuotta liian myöhään. Nykyisin sanoisin, että kenties elin myös tuolloin. Tai sitten tuntemukset edelsivät sitä, että voisin saavuttaa monet noista kokemuksista myös modernina nykyaikana. Jo vuosikymmenen ajan olen askel askeleelta siirtynyt lähemmäksi luontoa, maaseutua ja omavaraista, luonnosta riippuvaista elämäntapaa. Kun navettahirsistämme löytyi merkintä 1785, jokin sydämessäni sykähti syvältä. Tuntui, että nyt ollaan oikealla tiellä ja näin sen kuuluu olla. Jostain selittämättömästä syystä 1700-luku tuntuu koskettavan minua poikkeuksellisella tavalla.

Nyt on taas tullut uudenlainen kosketus luontoon ja siihen, miten luonnonvoimien kanssa on opittava elämään rinnakkain, kuin satoja vuosia sitten. Olinkin jo jonkin aikaa ääneenkin ihmetellyt, eikö metsissämme todellakaan liiku muita suuria eläimiä kuin hirviä, peuroja ja ilveksiä. Kaikki Virroilla nähdyt karhut ovat olleet aivan toisella laidalla kaupunkia kuin missä me asumme ja olen kummastellut, miksei niitä meilläkin olisi. Kun pihaltamme lähtee metsään, tulee seuraava naapuri lännessä vastaan vasta 7,5km tarpomisen jälkeen, joten luulisi sellaisen metsäalueen houkuttelevan suurpetojakin. Muutamia kertoja kesän aikana omat koirat ja naapurin ajokoirat ovat olleet niin levottomia, että olen ajatellut metsässä liikkuvan jotain muuta kuin hirviä tai peuroja. Kerran tällaisena päivänä en uskaltautunutkaan mustikkaan sen syvemmälle metsään kuin parin sadan metrin päähän kotipihasta.

Hämmästelyni lienevätkin osuneet oikeaan, sillä eilen mesikämmen oli käynyt pihassamme herkuttelemassa mehiläispesällä. Kolme pesää oli avattu, mutta vain yksi tuhottu ja siinä olleita kehiä löytyi pellolta ja metsästä, kun karhu oli herkutellut toukilla, mutta jokin lienee säikäyttänyt sen tiehensä, kun ruokailu oli jäänyt kesken. Parhailta herkuilta se myöhästyi sikälikin, että hunajat on jo lingottu. Nyt jatkuu jännitys, oppiko se, että pihastamme löytyy helposti ruokaa ja palaa uudelleen. Olemme metsän laidassa, sivussa muista taloista otollisella paikalla ja lisäksi olemme lähiseudulla ainoa talo, josta löytyy mehiläisten lisäksi muutakin huonon päivän tullen houkuttelevaa ravintoa, kuten lampaita ja vuohia. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten eläimemme ovat suhtautuneet karhun vierailuun, sillä mehiläispesät ja talli ovat aivan lähetysten lammasaidan eri puolilla. Samoin hevoset ovat mahtaneet olla kauhuissaan seuratessaan tilannetta laitumelta. Silti kaikki on tapahtunut sellaisessa hiljaisuudessa ja huomaamattomuudessa, ettei koirakaan haavahtunut.

Karhun piipahdus on mukava muistutus luonnon kanssa rinnatusten elämisestä. Suurpetovahingot korvataan, joten voimme hankkia uuden pesän tilalle, vaikka se on sivuseikka. Kylällämme on ikävä kyllä myös yksi karhunkaatolupa ja petoyhdysmies kehoittikin soittamaan vaikka keskellä yötä... eipä taideta. Onneksi lupa ei myöskään koske aivan lähiympäristöämme, vaan karhu tulisi ajaa ensin kilometrin verran itään, jotta se saataisiin kaataa. Meillä otso on siis turvassa :) Silti toivon, ettei kyseessä ole naaraskarhu, joka ottaa pesillä käymisen tavaksi, koska silloin se opettaisi ensi kesänä myös pentunsa samoille tavoille ja naaras- ja pentukarhun kohtaaminen metsäkävelyllä ei kauheasti houkuttele.. tai niiden tapaaminen pihassa, ovathan pesät vain parikymmentä metriä etuovestamme. Voi myös olla, että hetken aikaa metsäkävelyt eivät ole pelkkää hiljaisuudesta nauttimista, vaan tulee kailotettua aikalailla ja pidettyä koirat kiinni. Vaikka vierailu hieman pelästytti, on hyvä muistaa ihmisenä paikkansa tällä planeetalla. Samoin on hyvä saada konkreettinen kosketus suurpetoihin, joita monet kaupunkilaiset ystävänikin kovasti puolustavat ilman, että heillä on tällaista käytännön kokemusta petojen kanssa rinnakkain elämisestä. Petoviha, tai pikemminkin pelko, on maaseudulla aikamoista ja juuri sen selättämiseksi yritämme itse suhtautua tähän rauhallisesti ja myönteisesti, sillä tällainen oli odotettavissa jonain päivänä. Sen sattuminen heti ensimmäisenä kesänä mehiläisten tultua meille kertoo tietysti jotain alueen karhukannasta. Metsien kuningas on melkoisen viisas ja perso makealle. 

Edit 1.9.:

Kuinka ollakaan nalle oli sitten oppinut "tavoille" ja palasi viime yönä apajille, puolenyön aikaan pesiä kolistellen. Talvea vasten on ilmeisesti mukava tulla popsimaan marjojen lisäksi muutakin. Tällä kertaa riistakamerat tallensivat ison otson kuljeskelemassa. Todennäköisesti kyseessä on uroskarhu. 

Joudumme nyt miettimään tarkoin, mitä teemme mehiläisten ja muiden eläinten kanssa, sillä pihaan uudestaan ja uudestaan palaava karhu alkaa olla uhka eläimille. Kunnon aidat tarvitsemme ainakin, sillä tällä hetkellä vuohet ja lampaat ovat pelkän lammasaidan takana ilman sähköjä. Jonkinlainen karhunkarkotuskeino pitää myös keksiä, jos haluaa metsässä käydä, kun nyt tietää, että karhu on jäänyt majailemaan lenkkimaastoihimme. Olisi kuitenkin mukava uskaltautua kaikesta huolimatta puolukoita ja sieniä keräämään.

Kesän tunnelmia

Kesä on ollut valtavan kiireinen. Navetan rakennus ehdittiin aloittaa vasta elokuussa, mutta hirret ovat onneksi nyt nousemassa jo hyvää vauhtia. Hirsistä löytyikin myös merkintä 1785, joten osa hirsistä on siis lähes 230 vuotta vanhoja! Kasvimaa, heinätyöt, polttopuiden teko, eläinten hoitaminen ja luonnonantimien kerääminen on vienyt suurimman osan ajasta. Kesä on lämmön ja kosteuden ansiosta suosinut kasvien kasvua, joten esimerkiksi porkkanat ovat jo nyt korjuukokoisia, vaikka juurikkaiden varsinaiseen sadonkorjuuaikaan olisi vielä melkein pari kuukautta. Pensaspapuja on tullut niin paljon, että on ollut vaikeuksia ehtiä kerätä ja säilöä kaikki. 10 litraa on keitetty ja pakastettu, 25 litraa hapatettu ja paljon tietysti syöty ja jonkin verran myytykin. Lisää tulee koko ajan. Myös punajuuret, lantut, nauriit ja härkäpavut kasvavat hyvää vauhtia ja perunaa on syöty jo pitkään. Tomaattisatokin on niin muhkea, että pääsimme tekemään ketsuppiakin. Herneet on korjattu, syöty sekä kuivattu useampi viikko sitten. Omenoita jaksoin pilkkoa, pujotella ja ripustaa kuivumaan noin 10 litraa, kunnes väsy iski. Ehkä tässä muilta töiltä ehtii vielä jatkaa sitäkin.

Voi tätä ihanuutta, kun monen viikon ajan kaikki ruokatarpeet on saanut omasta maasta ja sadon pitäisi riittää ruokkimaan meidät kokonaan ainakin jouluun asti ja juurikkaat riittänevät myös kevääksi. Varsinaisen sadonkorjuun lisäksi edessä on vielä sienestystä ja puolukan keräämistä.

 

 Heinät seivästettiin heinäkuussa ja nyt on lato täynnä heinää. Lisäksi on valtava määrä paaleja, sillä heinäsato oli niin hyvä, ettei kaikkea saanut millään seivästettyä.

Tipuja kuoriutui kesän aikana kaikkiaan 43 ja isoimmat ovat jo kaksikuukautisia ja kanan kokoisia. Lampaatkin palasivat kesän aikana hoidosta kotiin ja ovat kotiutuneet takaisin vanhojen tuttujen eläinkavereiden pariin. Hunajatkin on lingottu ja myynnissä, tarjolla ihanaa luonnonkukkahunajaa luomupeltojen keskeltä.

 

Lautanauhoja ja neulahuovutusta

Tässä kevään ja alkukesän aikana on tullut väkerrettyä kaikenlaista. Koska kansalaisopiston kansanomaiset nauhat -kurssi ei toteutunut, opettelin lautanauhojen tekoa kirjan avulla. Maikki Kariston kirja Lautanauhat: Suunnittelu ja kutominen on mitä parhain opus opettelun tueksi. Olen tehnyt vasta melko peruskuvioita ja lähinnä lettinauhoja ja rannekoruja. Ensimmäinen vyö on työn alla. Löysin myös kirppikseltä viimein halvalla lasten kangaspuut, joilla voi alkaa tehdä pirtanauhoja nopeampaan tahtiin.

 

Ensimmäiset tekeleet.

Neulahuovuttamisesta on myös tullut suuri ajanvietteeni. Laikun ja Pocahontasin villat on ensin karstattu käsin ja sen jälkeen olen joutunut tekemään melko paljon töitä neulan kanssa saadakseni ne sopiviksi palloiksi, sillä jaalalaisen suomenlampaan villa ei pelkällä mäntysuopakäsittelyllä tuosta vain muotoudu.

 

Nyt ei ole kuitenkaan taas vähään aikaan kesäkiireiltä aikaa käsitöille. Kasvimaa on onneksi taas kerran kitketty ja katettu, mutta hirsinavetan rakennus ja heinätyöt vievät aikaa. Kaiken keskellä yritän sisustaa kotiamme ja aittoja vanhaa aikaa tunnelmoiviksi. Sitä varten olen tehnyt jo hyviä löytöjä mm. purkamastamme hirsikehikosta, joka siirtyy navetaksemme, sekä autiotaloista. Hommaa teettää edelleen mm. pinkopahvien repiminen vielä muutamien huoneiden seinistä sekä muutamien huonekalujen entisöiminen. Marjatkin jo kypsyvät, joten pian on kiire mustikkametsällekin, ja monet villiyrtitkin ovat nyt parhaimmillaan. Kuivumassa on nyt mm. maahumalaa, siankärsämöä, puna- ja valkoapilaa, poimulehteä ja maitohorsmaa.

Koiratyttö sairastaa

Naanan sairastaminen on jatkunut nyt kaksi kuukautta. Välillä pääsimme jo virtsakiteistä eroon, mutta ne palasivat ennaltaehkäisevästä ruokavaliosta huolimatta. Palasimme siis jälleen liuottavaan ruokavalioon. Virtsan viljelytuloksista ei ole saatu mitään irti, sillä kuukausi sitten otetussa katetroidussa näytteessä saman tien näkyneet sauvabakteerit, joita eläinlääkäri ei tunnistanut, eivät kasvaneet viljelyssä. Viime viikolla otettiin uusi näyte ja taas oli bakteerien sekakasvua ja samaista sauvabakteeria, jota lääkäri ei tunnista. Näyte lähetettiin Eviraan jatkotutkimuksiin ja nyt eletään pelonsekaista aikaa.

Tämän keskellä olen menettänyt luottamukseni eläinlääkäriimme täysin, sillä hän ei ole edelleenkään tehnyt sellaisia perustutkimuksia kuin ultraääni, röntgen ja emätinvuodon tutkimus. Sen sijaan hän on arponut virtsanäytteiden tuloksia ja näemmä jättänyt huomiotta senkin, että virtsassa on ollut proteiineja, välillä liikaa valkosoluja, välillä puolestaan liikaa punasoluja. Hän ei myöskään reagoinut siihen, että Naanalla on virtsan karkailua ja pahimmillaan pissasi nukkuessaan alleen. Näin toimii ennen läänineläinlääkärinäkin toiminut muka arvostettu erikoislääkäri.

Sain tänään käsiini Naanan sairaushistorian ja viimein tavoitin eläinlääkärin, joka tuntui ottavan asian enemmän tosissaan. Tässä välissä jo yritin saada aikaa asemalle, jossa Naana steriloitiin ja kysyä heidän mielipidettään mahdollisuudesta, että steriloinnissa on jäänyt munasarjanpalanen vatsaan. Vastaanotto oli jäätävä enkä aio toiste asioida siellä. Niinpä nyt joudumme arvalla lähtemään uuteen lääkäriin ja toivon todella, että tällä kertaa saamme kohdata asiallisen ja asiantuntevan lääkärin. Tosin vielä pitää jännittää kolme päivää ennen tutkimusaikaa, mutta sentään pelkän kuvauksen perusteella saimme heti tunninmittaisen ajan ja lääkäri aikoo ottaa ultran ja verinäytteet.

Lueskellessani sairaushistoriaa ja etsiessäni internetistä tietoa alkoi mieleen hiipiä pelko, että kyse on vakavasta verisairaudesta tai kasvaimesta. Ainakin jälkimmäinen olisi voitu jo kaksi kuukautta sitten todeta ultralla, mutta ei. Muita mahdollisuuksia ovat diabetes sekä munuais- ja maksaperäiset sairaudet. Pitääkin alkaa lotota, jotta tulevista jättimäisistä eläinlääkärilaskuista selvittäisiin. Kaiken kukkuraksi Naana ei suinkaan ole ainoa läheiseni, joka on vakavasti sairas. Elämän antamat haasteet tuntuvat taas todenteolla kasaantuvan. Alkaa tuntua samalta kuin viisi vuotta sitten, kun kuukauden sisällä kuoli kolme sukulaista ja itse sairastuin epilepsiaan. Nyt on vieläpä kyse paljon läheisemmistä kuin silloin. Kuinka ollakaan tälläkin kertaa omakin terveys reistailee, mutta sen tutkimukset ja mahdollinen leikkaus saavat nyt odottaa niin pitkään kuin vain mahdollista. Kaikki ponnistukset vaaditaan nyt muiden haasteiden kanssa. 

Maalta kaupunkiin... vai toisinpäin

Olen taas viime aikoina törmännyt räikeästi maalla ja kaupungissa asumisen eroihin. Yksi suurimmista eroista tuntuu olevan asenneilmapiirissä. Kaupunkilaisille luonto on usein jotain pelottavaa, likaista, hallitsematonta... olen jopa kuullut luonnossa liikkumista kuvattavan "luonnottomaksi". Eli vieraantuminen luonnosta on melko totaalista. Maaseudulta löytyy sen sijaan edelleen persoonallisuutta. Ihmisten kanssa pysähdytään puhumaan ja vaihtamaan kuulumisia, vastaantulijoita tervehditään, olivat ne sitten tuttuja tai tuntemattomia ja naapurista saa aina apua tarvittaessa. Tai vaikka päiväkahvit. Mitä tulee autoiluun, maalaisilla kyllä on autoja, mutta eivät tunnu kaupunkilaiset juuri jäävän jälkeen, ja maaseudulla turhat ajot jäävät vähiin pitkien välimatkojen vuoksi. Molemmissa päissä kyllä äimistellään sitä, miten pärjään 25 kilometrin päässä keskustasta ilman ajokorttia. Pitää huoltaa pyörä hyvin. 

Ehdin saada onneksi vain pintaraapaisun siitä, millaista on asua taloyhtiössä. Hiekka ei kelpaa pihassa, vaan pitää olla laattoja. Nurmikon laidassa on oltava kyllästetyt laudat, jottei nurmikko leviä. Jokaisella on oltava tismalleen samankokoinen ja samalla tavalla aidattu aita. Mutta entäs sitten kierrätys? Naapureilla ei ole aavistusta, mikä kuuluu mihinkin roskapönttöön. Vesi- ja sähkömittarit ruksuttuvat muilla suorastaan tähtitieteellisissä lukemissa. Huhhei, onpahan hyvä muistutus siitä, millaista ns. "tavallisen" tallaajan elämä nykyisin on. Ei ihme, jos ei vakityön kuukausipalkka riitä, vaikka itsellä riittää keikkatöiden palkat kattamaan peruselämisen. Tuntuu pahalta, että naapurisovun joutuisi rikkomaan alkamalla taistoon kyllästettyjä lautoja ja laattoja vastaan säilyttääkseen edes ripauksen luonnollisuutta ja voidakseen kasvattaa kotipihassaan edes jotain suuhun pantavaa ilman maaperän laudoista kulkeutuvia myrkkyjä.

Junassa puolestaan kuulin muutaman keski-ikäisen naisen puhuvan kerran siitä, miten elämäntavat ovat muuttuneet. Ei nykynuorten sukupolvi ole enää valmis tekemään kunnolla työtä. Entisaikaan sitä viljeltiin perunatkin itse ja oli ihan maakellaritkin. Mutta kuka sitä enää jaksaa villasukkia kutoa, onhan se niin työlästä.

Onneksi pystyn jättämään kaupungin pölyt taakseni. Kasvimaa on kynnetty ja äestetty hevosvoimin ja lannoitettu hevosenlannalla. Kylvettyä on saatu jo härkäpapu, herne, pensaspapu, porkkana, varhaisperuna, punajuuret, palsternakat, sipulit, salaatit, pinaatit... lämpölavalla kasvaa tomaattia, kurkkua ja kesäkurpitsaa. Lanttu ja nauris sekä lisää perunaa pitäisi saada vielä maahan. Kuusi pesää mehiläisiä saapui huolehtimaan pölytyksestä. Aika hyvä nokkossatokin on kuivumassa. Vapaa-ajalla vääntelen risuista kransseja, opettelen tekemään uudenlaisia lautanauhakuvioita ja neulon niitä "työläitä" villasukkia. Tosin vapaa-aika käy pian vähiin, kun alkaa navetan rakennus, heinien seivästys, kasvimaan kitkeminen yms. kesähommat. Niin ja toiminimi Maatiaispihakin on saanut Y-tunnuksen!

 

Äestys sujui juoksuvauhdilla

 

Ujo-vasikka

 

Kevätauringosta nautiskelua

Toukokuun alun härkäpapurivit

Naavaista askartelua

Keväiset säät ovat houkutelleet samoilemaan korpiin ja tarttumaan luonnonmateriaalikäsitöihin. Hakkuutähteiden seasta löytyi roppakaupalla naavaa ja luppoa ja aloin väkertää niistä kransseja. On ihanaa, miten etelän metsistäkin löytyy nykyisin naavaa reilusti, toisin kuin lapsuudessani. Tunnen sitä kohtaan silti suurta kunnioitusta, niin ettei sitä mielellään revi puista, vaan kerää vain maasta. Viime päivien kovan tuulen jäljiltä myös vanhojen kuusien juurella on lojunut paljon naavaisia oksia, joten materiaalit muutamaan kranssiin kertyi helposti.

 

Olen vuosien varrella kerännyt talteen kaikenlaisia koristeita mm. saamistani kukka-asetelmista ja nyt niitä voi käyttää omissa kädentöissä. Kaunis ruostunut kulkunen pääsi roikkumaan tähän kranssiin. Tekeleet jäivät kuitenkin vielä hieman keskeneräisiksi, sillä tarpeista puuttui mm. rautalankaa ja pellavanarua. 

Myös koirat nauttivat metsässä juoksentelusta, ja Naana tuntuu aavistuksen pirteämmältä tai sitten se vain onnistuu unohtamaan kipunsa metsässä. Joskin kipulääkkeen täysi vaste pitäisikin olla jo saavutettu, mutta toistaiseksi ei ole vielä tietoa, onko itse vaiva helpottanut yhtään.

Kevään heräämistä ja koiruuksia

Näin tänään ensimmäisen aivan keltaisena leskenlehtiä kukkivan rinteen. Viikonloppuna näin valtavasti joutsenia ja kurkia, jotka ovat nyt palanneet pesimään suurin joukoin. Peipot ja västäräkitkin ovat ilmaantuneet. Hemmottelin myös itseäni ja ostin pihalle kevätkukkia, mm. orvokkeja. Tomaatteja ja yrttejä kylvin esikasvatukseen ensimmäisen kerran noin kaksi kuukautta sitten, toisen erän kuukausi sitten ja tänään tein taas kylvöjä. Yrttien ja tomaattien lisäksi nyt on esikasvatuksessa myös lehtikaalia, kurkkua ja kesäkurpitsaa. Sain jo koulittua ensimmäisen tomaattierän, mutta juuri koulitut taimet ovat tässä kuvassa vielä nuukahtaneita ruukun vaihdon myötä. Toivottavasti virkoavat pian. Kohta loppuukin ikkunoiden äärestä tila, jotta saisin enempää taimia kasvamaan. Onneksi kevät on kuitenkin alkanut edetä niin nopeasti, että tätä menoa pääsee pian kylvämään uloskin.

 

Kevät on vallannut sydämen niinkin, että innostuin tekemään kevätsiivousta. Viikonloppuna siivosimme aittojakin, jotta niistä saisi tehtyä majoitustilaa. On ihanaa saada sisustaa vanhoilla esineillä ja luoda todellista maalaisidylliä :) 

Kevät ei silti ole ollut huoletonta aikaa. Toinen koira on jo kuukausia oireillut pahaa eroahdistusta, joka on saanut minutkin ahdistumaan pahoin. Eroahdistuksen poiskouluttaminen ei nimittäin ole mikään yksinkertainen ja vaivaton homma ja tuntuu pahalta nähdä koiransa kärsivän. Eroahdistuksen puhkeaminen tapahtui asteittain eron ja muuton myötä, mutta toivon, että saamme sen työstettyä pois, kun voin todella keskittyä koiriini, kun en ole enää töissä. Viime viikkoina toinen koira puolestaan on alkanut oireilla fyysisesti ja viikko sitten kävimme lääkärissä ja lääkäri todella säikäytti minut. Oireiden perusteella hän epäili, että kolmen vuoden takaisessa kohdunpoistoleikkauksessa on jäänyt palanen munasarjaa vatsaan ja edessä olisi suuri vatsanavausleikkaus, jossa yritetään etsiä jäänyttä palasta. Tällä hetkellä tuo vaihtoehto ei onneksi näytä enää todennäköisimmältä, mutta sen sijaan kyse voi olla virtsakivistä, mikä sekin tietää leikkausta ja sen jälkeen alkavaa erikoisruokavaliota. Virtsan viljelyssä paljastui bakteerien sekakasvua ja kaksi bakteereista oli lääkärille ennestään tuntemattomia, joten jostain hämmentävästä on kyse. Joudumme jännittämään vielä pari viikkoa ennen lisätutkimuksia ja toivon, että lääkekuuri tepsii ja poistaa kivut ja sekakasvun. On todella ristiriitainen tilanne, että toisen koiran vuoksi en voisi käydä ollenkaan töissä kouluttaakseni sitä pois eroahdistuksesta ja toinen koira puolestaan selviäisi hyvin yksin, mutta sen mahdollisesti alkava erikoisruokavalio puolestaan tulee niin kalliiksi, ettei siitä selvitä satunnaisilla keikkatöillä. Toivottavasti kevät voimaannuttaa sekä minut että koirat.

Edit seuraavana päivänä: 

Uusi eläinlääkärireissu tuli taas. Nyt tuntuu sentään siltä, että aletaan hoitaa oikeaa asiaa, mutta helppoa tämä ei tule olemaan. Koiran virtsa oli edelleen aivan täynnä sakkaa ja pH korkea, joten antibioottikuuri ei ole tietenkään helpottanut, kun on hoidettu osittain väärää asiaa. Infektiokin siis on, mutta sen taustalla on virtsakiteet. Virtsakiviä ei lääkärin mukaan "näillä näkymin ole". Ultraääntä tai röntgeniä ei tehty, olin tyhmä, kun en tajunnut vaatia. Sen sijaan virtsakanavat tähystettiin ja virtsarakon suu oli täynnä rakkuloita. Jännitys jatkuu ja pelottaa, että kiteet saostuvat kiviksi ja edessä on lääkärireissu hengenvaarassa olevan koiran kanssa. Nyt aloitettiin kuitenkin erikoisruokavalio, jonka pitäisi liuottaa kiteitä. Liuottaminen kestää kuitenkin viikkokausia, joten todella toivon, että suunta kääntyy pian parempaan, uusi ruokavalio tehoaa eikä kiviä ehdi syntyä. Kahden viikon ruoat maksoivat jo 130 euroa, joten pitkän päälle toivon, että löydämme kotikonstein koiralle sopivan ruokavalion ja pääsemme kiteistä, kivistä, tulehduksista ja kivuista eroon. Toivon rakkaalleni niin kovin voimia ja paranemista.

Arkisia ihmeitä

Lopputalvi ja alkukevät on ollut täynnä kauniita hetkiä ja elämän ihmeitä. Toisen kotini perhekokoonpano on hieman muuttunut. Lumikki-hieho lähti uuteen kotiin, joka löytyi entiseltä työpaikaltani, biodynaamiselta tilalta. On huojentavaa tietää suloisen Lumikin olevan siellä hyvässä hoidossa. Samalla se kuitenkin joutui korvamerkityksi.

 

Lumikki uuden lauman kera.

Vain alle kaksi vuorokautta Lumikin lähdön jälkeen kello yhden aikoihin yöllä putkahti maailmaan uusi perheenjäsen, Kumma-vasikka. Nyt Kumma on jo melkein kolmeviikkoinen ja ulkoilee monta tuntia päivässä ja kirmaa pitkin laidunta, minkä kerkiää, ainakin jos pitäisi tulla takaisin sisälle.

Alle tunnin vanha pienokainen. 

 

Ensimmäiset imemisyritykset

Nyt tuo idyllinen maalaiselämä on kaukana, mutta sain sentään mukaan aamukahvimaidot piristämään arkiaamuja. Ikävä on myös hevosen selkään, joskaan aivan tällaisia kuvankauniita talvimaisemia ei enää ole. 

 

Kahvipussipunontaa

Innostuin alkuvuodesta ja keksin, että haluan alkaa tehdä käsitöitä kahvipusseista. Aiemmin en ole liiemmin intoillut nähdessäni kahvipussikasseja yms., mutta jostain syystä halusin opetella tämänkin taidon ja voi, että on kivaa ja koukuttavaa! Löysin kansalaisopiston kurssin, jolla pääsin opettelemaan taitoja ja aloitin heti kenties haasteellisimmasta kassien valmistustavasta, vinopunonnasta. Mitä sitä ensin yksinkertaisempia opettelemaan.

Kassin tekeminen on yllättävän työlästä, kun pusseista leikataan ensin suiroja, jotka taitellaan kolmin tai nelin kerroin riippuen, kuinka vahvan kassin haluaa. Sen jälkeen ne yhdistetään neljän suiron nauhoiksi, joita vielä punonnan loppuvaiheessa pitää jatkaa. Ensimmäinen tekeleeni on pienehkö kassi, johon siihenkin upposi melkein 50 kahvipussia, kun punonta on tehty kaksinkertaisesti eli ensin ylös ja sieltä takaisin alas. Omat pussit eivät siis suinkaan riitä, vaan niitä on haalittu tutuilta ja tutun tutuilta. Punontaa aloittaessa tuntui, että punontanauhat menevät aivan solmuun, kun yritti hallita kaikkien 20 nauhan kahteen suuntaan punoutuvia päitä. Kurssilla nauroimmekin, että kurssia voisi mainostaa myös kaaoksen hallinnan opetteluna. Kun reunat alkoivat selkeästi kohota ylöspäin, helpottui punonta kuitenkin huomattavasti. Kassille tuli mitoiksi 25cm korkeutta, 30cm leveyttä ja 16cm syvyyttä. Kohtuullinen tekele ensimmäiseksi kahvipussi- ja punontatyökseni. Työtunteja kertyi varmaankin noin kuusi, tai enemmänkin.

 

Heti perään piti tietysti päästä aloittamaan toinenkin työ ja tein pienen, noin 15cm korkean koristesäilytyskorin esim. avaimille tai tulitikkurasioille. Siihenkin meni kuitenkin 14 vähän ohuempaa ja lyhyempää nauhaa ja noin 12 kahvipussia. 

 

Punonnan ensimmäinen työvaihe, nauhojen asettelu pohjaksi. 

 

Punontaa, kun laidat jo hieman nousseet.

 

Valmis pieni kori. 

 

Vielä puuttuu sangat molemmista tekeleistä ja voi olla, että saavatkin odottaa niitä, jotta ne tulee valittua harkiten. Nyt onkin pusseja sen verran vähän jäljellä, että joutunee pitämään lyhyen tauon punonnassa tai tekemään vain jonkin pienen työn. Meneillä on onneksi monen monta muutakin käsityöprojektia. 

Körttisukat

Olen innostunut neulomaan perinnekuvioisia sukkia ja lapasia. Puoliskolle tein vitsinä Keski-Pohjanmaan körttisukat ja ei-niin-vitsinä samanlaiset isälle myöhästyneenä synttärilahjana. Kuvio on helppo ja pystyin tekemään sukat vain netistä löytyneiden kuvien perusteella. Värit valikoituivat sen perusteella, mitä löytyi kaapista. Koska pidän pitkistä sukanvarsista, meinasin tehdä perinteistä kuviota pidemmät varret, mutta onnistuin kuitenkin pitäytymään perinteessä. Ehkä teen joskus itsellenikin vastaavat sukat pitkillä varsilla ja kirkkailla väreillä.

 

Körttisukat (miesten)

Lanka: 7 veljestä

Puikot: 3,5

Silmukoita: toisessa parissa 56, toisessa 60 

Seuraavaksi tekeillä on maakuntalapasia.

Ihana, rentouttava jooga

Viime kuukausina tuntuu media olleen vielä entistäkin enemmän täynnä uutisia ja keskustelua joogan hyvinvointivaikutuksista. Noin kuukausi sitten mm. Helsingin Sanomat uutisoi julkaistusta tutkimuksesta, jonka mukaan jooga lieventää masennusta ja unihäiriöitä ja helpottaa mielen yliaktiivisuutta, kuten ADHD:ta ja skitsofreniaa. Jotkut tahot uutisoivat tutkimustulosten olevan yllättäviä, mutta kaikki joogaa pidempään harjoittaneet varmasti tietävät omasta kokemuksesta, ettei tuloksissa ole yllätyksiä, vaan joogan vaikutukset hyvinvointiin on helposti havaittavissa omassa kehossa ja mielessä jopa lyhyen ajan, joskin säännöllisen harjoittelun jälkeen. Kehollisia vaikutuksia ovat mm. ryhdin ja ruoansulatuksen paraneminen, verenpaineen aleneminen, hengityksen syveneminen ja stressin helpottuminen.

Joogaa itse opettaessa parhaita hetkiä ovat ne, kun joku saa tunnilla oivalluksia. Aloittelijat harvoin ymmärtävät joogan henkistä puolta tai osaavat päästää muualla yhteiskunnassa vallitsevasta kilpailuhengestä irti joogaharjoituksenkaan aikana, mutta pienetkin keholliset oivallukset ovat arvokkaita. Opettajana tuntuu hyvältä kuulla tunneilla kävijöiden kiitoksia ja kehuja siitä, kuinka jooga tuntuu hyvältä ja esimerkiksi selkäkivut ovat helpottaneet. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, miten itse onnistuu opettajana, koska joogassa on kyse syvemmistä, yksilöllisistä asioista ja yhteyden kokemisesta. Niinpä parasta on se, kun huomaa tunnilla kävijöiden kehittyvän niin, että osaavat loppushavasanan aikana päästää irti, ja huomaa, kuinka keho (ja siis mieli) kerta kerralta oppii rentoutumaan ja päästämään irti paremmin. Kun vieläpä kuulee kommentin, ettei meinaa pysyä hereillä loppurentoutuksen aikana, ei voi muuta kuin ajatella, että vau, mieli alkaa tottua irtipäästämiseen, kun on oppinut rentoutumaan harjoituksen aikana niin syvällisesti. Samoin arvokasta on se, että joku oivaltaa hengittämisen merkityksen ja sen vaikutuksen mieleen ja kehoon, erityisesti stressinhallinnassa.

On ollut ilo välittää joogaa ihmisille, jotka eivät ole siitä ennen juuri tienneet, ja vaikka yleensä inhoan ihmisryhmien edessä esiintymistä, 20 hengen ryhmän ohjaaminen on tuntunut ikään kuin luonnolliselta. Niin kuin joogaopettajakoulutuksessamme sanottiin, opettajana olet ikään kuin vain väline sanomalle. En siis koe varsinaisesti itseäni opettajaksi, olen vain sanansaattaja.

Yle Areenassakin on lukuisia radio-ohjelmia joogasta ja sen hyvinvointivaikutuksista ja suosittelen niitä lämpimästi. Erityisesti tämä Mia Jokinivan kirjasta kertova artikkeli ja haastattelu ovat hyviä. Muita hyviä mm. vuoden takainen Kylli Kukkin haastattelu sekä mindfulness-keskustelu.

Sukkien parsimista ja uusia neulomuksia

Viime kuukaudet ovat olleet aikamoista villasukkien kulutusjuhlaa. Harvoin onnistun kuluttamaan villasukkia puhki, mutta nyt on joulun jälkeen kulunut kolmet sukat puhki. Johan ne olivatkin pari vuotta vanhoja ja kulahtaneita. Parsinneula sai kyytiä ja parsin reiät tukevasti kasaan. Yhden parin totesin kuitenkin olevan niin huonossa kunnossa, että se on ratkeamaisillaan ties kuinka monesta kohtaa, joten jätin sen korjaamatta ja mietin, puranko siitä langat muuhun käyttöön vai yrittäisinkö tehdä pitkistä varsista säärystimet.

Useimmin sukat tuntuvat kuluvan puhki päkiöiden kohdalta ja ne saikin mukavasti korjattu ilman, että parsitut kohdat painavat. Yksi sukka oli kulunut myös kärjestä puhki ja epäilin, että sen parsiminen tekisi siitä epämukavan jalassa, mutta yllättävän mukavan tuntuisen sain siitäkin. Netissä on myös hyvät ohjeet parsimiseen. Olen kovin iloinen, että sain lempisukilleni jatkoaikaa :)

 

Olen pitkästä aikaa neulonut myös itselleni kaikenlaista ja onnekseni uudet villasukatkin valmistuivat juuri. Tein taas jämälangoista värikkäät ilopillerisukat. Niitä oli ihana tehdä, mutta niin ihana vaihe ei sitten ollutkaan kaikkien langanpäiden päättely. 

 

Tammikuussa totesin myös, että omistan vain yhden pipon ja se oli saatava pesuun, joten tein itselleni myös uuden pipon. Vanhat lapasetkin alkoivat olla vähän kulahtaneet, vaikka käyttökelpoiset vielä ovatkin, mutteivat enää yhtä lämpimät, joten tein uudet lapasetkin, paksut kahdesta langasta. Teinpä myös säärystimet, vanhoja aikoja kunnioittaen samalla mallilla kuin tein ensimmäiset säärystimeni ala-asteella. 

 

Tällä hetkellä työn alla on monia käsityöprojekteja, mutta palkkatyö meinaa häiritä harrastuksia. 

 

 

Ihanat vanhat kangaspuut

Hankimme reilu kuukausi sitten antiikkiset kangaspuut. Ne ovat äärettömän kauniit ja juurakosta valmistetut. Pirta on puinen, käsin huolellisesti tehty, joten sitä tuskin edes uskaltaa käytää mattojen paukuttamisessa. Kangaspuiden tarkka ikä ei ole tiedossa, mutta 1900-luvun alkupuolelta ne ovat. Myöskin valmistuspaikkaa voi vain arvailla, vaikka Porista ne itse haimme. Istuin on vielä kestävä, mutta siitä näkee, että matto jos toinenkin on puilla valmistunut, sillä sen verran on kulumajälkiä.

Ennen kangaspuiden kokoamista revimme peräkamarin seinästä hirret näkyviin, sillä kyllä vanhat kangaspuut ansaitsevat arvoisensa paikan . Pelkästään yhden seinän hirsien esiin saaminen vaati tuntitolkulla työtä, sillä tapetti- ja pahvikerroksia oli ties kuinka monta ja ne oli huolellisesti naulattu kiinni. Sorkkarauta ja vasara olivat kovassa käytössä.

Reilu viikko sitten kävimme tekemässä loimen Virtain käsityökeskuksessa. Teimme sen pellavalangasta ja saman tien 20-metrisen, jottei tarvitse heti mennä tekemään uutta. Jos mattoja alkaa enemmänkin tehdä, niin omat luomapuut olisivatkin mukavat. Aloittelevalle kangaspuiden käyttäjälle 20-metrisen loimen kireänä pitäminen tuottaa haasteita, joten saa nähdä, miten onnistumme. Loimi ei myöskään ole vielä päässyt paikalleen kaikilta muilta kiireiltä. Sen sijaan matonkuteita on kertynyt jo kilotolkulla anopilta ja itsekin olen päässyt nauttimaan kuteiden repimisestä ja leikkelemisestä. Vanhat ja rikkinäiset lakanat ja vaatteet ovat päätyneet suikaleiksi.

 

Palmikoitu loimi

 

Nyt odotan innolla, että ehdin töiltä ja muilta käsitöiltäni myös maton tekoon.

Uusia voimaeläimiä

Olimme viikko sitten käymässä Minä Olen -messuilla ja siellä sound healingin aikana tein pitkästä aikaa voimaeläinmatkan. Mieleni ja kehoni ovat näemmä niin tottunut lähtemään voimaeläinmatkalle rummutuksen aikana, että sound healingin alkaessa rummutuksella lähdin matkalle saman tien. Tällä kertaa matkalla ei tullut vastaan hevosta, joka olikin kulkenut kanssani jo reilun vuoden. Onhan hevonen nykyisin osa arkeani, kun noin joka toisen viikon vietän kahden suomenhevosen kanssa. Sen sijaan matkan aikana ilmestyivät vahvasti karhu, kettu ja kotka. Yleensä on yksi selkeä voimaeläin ja rinnalla voi kulkea joku kyseisessä elämänvaiheessa opastava eläin, kuten minulla oli viime keväänä ilves. Nyt ei kuitenkaan ilmestynyt yhtä selkeää päävoimaeläintä, mutta todennäköisesti se on kuitenkin karhu, joka oli mukana koko ajan ja ilmestyi ensimmäisenä voimakkaasti. Rinnalla kulkevat kettu ja kotka, joista kotkan merkityksen tunnen vahvasti, mutta ketun tarkoitus on tällä hetkellä hieman hämärän peitossa, vaikkakin tunnen sen läsnäolon vahvasti.

Voimaeläimieni merkitykset Energiakeskusta lainaten ovat seuraavat:

KARHU
PÄÄTEEMA: Voima, vahvuus, parantaminen, itsensä tutkiskelu.
Karhulla on voima havannoimiseen. Keväällä se etsii tiedon hunajaa ja talvella se vetäytyy luolaansa sulattamaan vuoden kokemuksia. Luolasta esiin tullessaan Karhu on kuin jälleensyntynyt uudella elämäntarkoituksella.
PARANTAVA VOIMA: Karhu tarjoaa sinulle näkymää unelmien majasta, joka edustaa Äiti Maan kohtua. Majassa etsimme neuvonantajaa henkien maailmasta.

KETTU:
PÄÄTEEMA: Viekkaus, notkeus, nopea äly, naamioituminen.
Ketulla on monia liittolaisia vehreillä metsämailla, se naamioituu helposti kasvillisuuden varjoihin ja sulautuu sävyiltään puiden runkoihin. Tämä naamioitumisen mahdollisuus antaa Ketulle tilaisuuden tarkkailla muita metsän olentoja, niiden käyttäytymistä ja tapoja.
PARANTAVA VOIMA: Ketun parantava voima antaa mahdollisuuden nähdä näkymätöntä, se muistuttaa hiljaisen tarkkailun mahdollisuudesta, joka saattaa johtaa arvokkaaseen ennalta-arvaamisen kykyyn.

KOTKA
PÄÄTEEMA: Yhteys Suureen Henkeen, henkisyys, jumalallisuus.
Kotkalla on hengen rohkeus - se lentää korkealla koskettaakseen Suurta Henkeä ja sillä on yhteys jumalalliseen. Kotkalla on yhteys ilmaan ja sitä kautta yhteys korkeampaan henkiseen tasoon.
PARANTAVA VOIMA: Kotkan voimahenki tarjoaa yhteyden Suureen Henkeen. Kotkan sulat ovat maagisia parannuskaluja. Ne, joilla on Kotka henkieläimenä, omaavat suuren parantavan voiman.


Kettu saattaisi liittyä joogan opettamiseen. Opettajan asemassa minulla on opettajan rooli päällä ja tarkkailen ohjattavia tiiviisti, hiljaa ja puntaroiden. Karhu ja kotka puolestaan tuntuvat liittyvän asioihin, joita tällä hetkellä puntaroin, elämän suuntaan ja parantamiseen. Kenties ne ohjaavat minua valitsemaan parantamisen elämäni suunnaksi. Toisaalta tarvitsen siihen karhun voimaa, sillä vaikka parantaminen on tavalla tai toisella ollut aina yksi elämäni hallitsevista asioista, tuppaan sen keskellä unohtamaan omasta itsestäni huolehtimisen. Onneksi vielä on aikaa nukkua talviunia luolassa ja nousta sitten sieltä uusin mielin ja aattein.

Mistä ruokasi tulee?

Olen parin vuoden ajan kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että ruokani tulisi mahdollisimman läheltä ja olisi mahdollisimman puhdasta. Joskus se on kuitenkin haastavaa. Maatilalla työskennellessä se oli helppoa, samoin kesäaikaan, kun päivän ateria-ainekset voi nostaa suoraan omasta kasvimaasta tai kerätä lähiluonnosta. Talvella on kuitenkin vaikeampaa, koska kasvimaan antimet eivät riitä koko vuodeksi eikä edes olisi maakellaria, jossa säilöä ne. Sienistä, villivihanneksista ja marjoista saa kyllä nauttia tähänkin vuodenaikaan säilömisen ja kuivaamisen ansiosta.

Olen viime kuukaudet elänyt kuin kaksoiselämää, osittain maaseudulla, osittain keskustaelämää pienessä kunnassa pääkaupunkiseudun tuntumassa. Samalla olen alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota monien ympäristöystävälliseen elämään pyrkien kaupunkilaishippien ruokailutottumuksiin. Kasvissyönti on monille tärkeää eettisistä syistä, mutta sitä perustellaan myös ympäristösyillä. Aiheuttaahan eläintuotanto mm. valtavat metaanipäästöt ja on tutkimusten mukaan yksi suurimmista ilmastonmuutoksen syistä. Kun kaupunkilainen hakee kasvisluomuruokansa kaupasta, saattaa kuitenkin jäädä tarkistamatta, mistäpäin maailmaa ruoka tulee. Esimerkiksi juureksissa suositaan helposti kotimaista ja niitä on myös tarjolla. Monet kasvissyöjän ruokavalion hienoudet kuskataan kuitenkin kaukaa. On erilaisia papuja, hirssiä, quinoaa, siemeniä jne. Jos vaivautuu lukemaan luomupakkauksen kyljestä, mistä ruoka on tuotu, on tuotantomaa useimmiten Kiina, Intia tai jokin Etelä-Amerikan maa. Ilmastonmuutoksen kannalta merkittävintä on kuitenkin se, millä ruoka kuljetetaan kaupasta kotiin - autolla, julkisilla liikennevälineillä vai kävellen. Pienempi tekijä on, onko ruoka kuljetettu kauppaan Suomesta vai ulkomailta.

Mikä usein jää huomioimatta, on kuitenkin ravinnetase. Toisin sanoen, kun syömme tänne kaukaa kuljetettu ravintoa, on se pois lähtömaan maaperän ravinteista, sillä täältä ei vastaavasti ole vientiä. Tunnettu faktahan on myös, että sademetsiä raivataan koko ajan lisää sekä pelloksi että laidunmaaksi, sillä maaperä köyhtyy nopeasti metsien hakkuun jälkeen eikä pysty tuottamaan satoa pitkään, joten uutta maata on raivattava jatkuvalla syötöllä tilalle. Tosin länsimaat ovat vastanneet maan köyhtymiseen massiivisella lannoiteteollisuudella. Vaikka se korjaa ravinnetaseita, lannoitteiden tuottaminen kuluttaa valtavasti energiaa ja lannoitteiden valmistamiseen käytetään pääasiassa kaivosmineraaleja. Sademetsistä raivattu viljelymaa ei myöskään pysty sitomaan ravinteita humuskerroksen huuhtoutuessa pian pois, eivätkä kemialliset lannoitteet muutoinkaan pysty pitämään maaperää pitkään riittävän huokoisena ja viljelykelpoisena.

Mihin tänne tulevat ravinteet sitten päätyvät? Joskus suoraan kaupan hyllyiltä kaatopaikoille mätänemään tai polttoon. Joskus ruonsulatuksemme kautta viemärien kautta jätevedenpuhdistamoihin ja sieltä edelleen läjitykseen. Joskus harvoin kotikompostiin (tähteiden tai huussin kautta) ja sieltä kenties jopa kasvimaan lannoitteeksi. Toki osa ravinteista varastoituu kehoomme ja kulutamme niitä edelleen eri tavoin ja osa päätyy suoraan sanottuna kehojemme mukana hautausmaille. 

Lähiruoka onkin noussut viime aikoina suorastaan trendisanaksi. Lähinnä ruoan alkuperän tuntemisen ja puhtauden vuoksi. Pääkaupunkiseudulla onkin useita luomutiloja, jotka toimittavat tilauksia viikottain kotiovelle asti (tästä toki herää kysymys, kannattaako ruokaa tilata autokuljetuksella kotiovelle). Kellarin puutteen takia ei siis tarvitse hylätä ajatusta kotimaisten tuotteiden saamisesta, joskin niitä pitää tilata useammin pienissä määrissä. Niille, joilla kellari on, ympäristöystävällisin vaihtoehto on oma tuotanto, joko omalla pihalla tai viljelypalstoilla. Kaupan päälle kasvimaalla puuhailu on rentouttavaa ja pitää huolta mielestä ja kehosta. Lisäksi itse kasvatettu ruoka maistuu yleensä monin verroin paremmalta kuin kaupan ketjut läpikäynyt. Vaikkei viljelymahdollisuuttakaan olisi, voi kerätä luonnosta mitä erilaisimpia ravintokasveja. Sienet ja marjat ovat niistä tutuimpia, mutta esimerkiksi nokkonen, apilat, maitohorsma, voikukka, vuohenputki, poimulehti ja siankärsämö säilyvät myös kuivattuina ja ovat hyvää ravintoa läpi vuoden. Nettikin on nykyisin pullollaan vinkkejä villivihannesten käyttöön. Nam!

Kemikaalien valta - mahdoton paeta?

Viime aikoina olen törmännyt taas useisiin kauhistuttaviin, joskaan ei yllättäviin tutkimustuloksiin. Tällä viikolla uutisoitiin suomalaisten miesten siittiömäärien romahduksesta. Tähän asti ollaan hehkutettu, kuinka siittiömäärät ovat täällä vielä huippuluokkaa esimerkiksi vertailussa Tanskan ja Ranskan kanssa. Nyt täälläkin on kuitenkin tapahtunut merkittävä romahdus, joka tulee aiheuttamaan monille pareilla vaikeuksia lastenhankinnassa.

Aivan suoria syitä siittiömäärien romahdukselle ei tiedetä, mutta osataan arvata sen liittyvän länsimaisen yhteiskunnan käyttämiin kemikaalisiin yhdisteisiin, jotka vaikuttavat ihmiskehoon ja aiheuttavat myös kasvaimia. Esimerkiksi DDT:n haitat huomattiin jo vuosikymmeniä sitten ja aine on kielletty länsimaissa, mutta sitä kulkeutuu tänne edelleen ilmakehän kautta ja seuraukset kantavat kuuden sukupolven päähän. Toisaalta elämäämme ympäröi erilaiset muoviteollisuuden pehmentiminä käyttämät kemikaalit, jotka ovat myrkkyä keholle. Silti näitä ftalaatteja sallitaan käytettävän mm. sairaaloissa veren säilytyksessä. Toisin sanoen verensiirtopotilaat saavat veren mukana kehoonsa myös kemiallisia myrkkyjä. 

Olen myös viime aikoina kiinnostunut entistä enemmän ravinnon sisältämistä myrkyistä. Olen jo pitkään ostanut ainoastaan luomua, mutta sekään ei tunnu takaavan mitään, koska ruoan tarkkaa alkuperää on mahdoton tietää. Innostuin lueskelemaan netistä tarkemmin myös asefulfaami K:sta, jota käytetään makeutusaineena ja jopa arominvahventeena, näemmä vähän kaikessa. Aspartaamista kohuttiin jo kauan sitten, kun light-limut ja muut kevytvaihtoehdot ilmestyivät suuremmassa mittakaavassa vastaamaan "terveys"buumiin. Silloin jo todettiin aspartaamin aiheuttavan mm. päänsärkyä, hermostuneisuutta ja pitkällä aikavälillä kasvaimia. Samat vaikutukset koskevat asesulfaamia, vaikka sillä onkin parempi maine. Sitä välttääkseen tarvitaankin erityistä varovaisuutta. Myös mainonta johtaa pahasti harhaan. Kemikaalicocktailin kirjoittajan tekemän hyvän katsauksen mukaan asesulfaami K:ta löytyy mm. lähes kaikista purukumeista. Myös niistä, joiden mainostetaan olevan 100-prosenttisesti xylitolia. Toisin sanoen näiden terveysviranomaisten meille suosittelemien "terveystuotteiden" avulla myrkytämme kehomme.   

WWF tutki vuosia sitten eri sukupolvien veren kemikaalipitoisuuksia. Kaikilta sukupolvilta, myös nuorilta lapsilta, löytyi verestä vaarallisia kemikaaleja ja nuorten kemikaalit edustivat itseasiassa laajempaa kirjoa kuin vanhempien sukupolvien. Myös suomalaisten verestä löytyi monia täällä kiellettyjä kemikaaleja.

Mitä tämän kaiken kemikaalipommituksen keskellä sitten voi tehdä suojatakseen itsensä? Vaikeaa se on - sanoisin jopa, että mahdotonta. Suuri osa kemikaaleista päätyy vereemme tekstiilien kautta. Sekä vaatteissa että huonekaluissa käytetään myrkyllisiä suoja-aineita. Myös teflon-pannut sisältävät perfluorattuja PFC-yhdisteitä, jotka aiheuttavat mm. hedelmättömyyttä naisille. Kyseisiä yhdisteitä löytyy myös tekstiileistä ja ne kertyvät ravintoketjuissa mm. petokaloihin. Sen vuoksi onkin annettu suosituksia erityisesti joidenkin alueiden kalojen syömisen välttämiseksi. Kemikaalien välttämiseksi tulisi siis valmistaa vaatteensa itse, esimerkiksi nokkosesta, pellavasta ja itse kasvattamiensa lampaiden villasta. Huonekaluja varten tulisi olla metsää, josta voisi hankkia rakennuspuut. Ravinto tulisi saada itse kasvatettuna omalta pihalta, jotta todella tietää, miten se on tuotettu eikä siihen ole lisätty tuotantoprosessin varrella kemikaaleja. Kaikesta tästä huolimatta elimistöömme kertyy silti kemikaaleja ilmakehän ja vesien kautta. Täysin turvassa emme voi olla. 

Joogan maailmassa

Suomeen paluustani on reilu kaksi kuukautta ja tuntuu kuin en olisi pois ollutkaan. Matkasta jäi varmasti paljon oppeja, mutta kaikkea on vaikea hahmottaa arjen keskellä. Intian kulttuuri tuntuu hyytävän kylmästä Suomesta käsin kovin kaukaiselta. Olinko todella siellä? Aluksi kaipasin kovasti teillä vapaana käveleviä lehmiä. Onneksi olen saanut olla paljon tekemisissä kyyttöjen kanssa, joten lehmistä ei ole ollut puutetta. Joogasta ja henkisyydestä kylläkin. Oma joogaharjoituskin on lähtenyt laskusuuntaan. Joutuu todella tsemppaamaan, että saa harjoituksen tehtyä. Eniten omaa harjoittelua on kuitenkin häirinnyt, että olen alkanut myös opettaa joogaa. Näin aloittelevana opettajana käyttää yhden puolentoista tunnin kerran suunnitteluun valtavasti aikaa. Ensin suunnittelee ohjelman ja sitten kokeilee sen kerran tai kaksi läpi, jotta tietää, toimiiko ohjelma ja onko se sopivan mittainen. Siihen päälle tuli varsinkin ennen ensimmäistä kertaa valtava stressi, miten opettaminen onnistuisi, muistaako ohjelman ulkoa ja miltä suuren ryhmän edessä esiintyminen tuntuu. Oma harjoituskin on siis pitkälti jäänyt aloittelijoiden tasolle.

Loppujen lopuksi olen opetushetkien aikana ollut yllättävänkin rento, mihin lienee vaikuttanut se, että ryhmän kohdattuani ymmärsin todella tietäväni joogasta paljon enemmän kuin he. Toisaalta järkytyin, miten huonokuntoisia keski-ikäiset suomalaiset ovat. Luulin tehneeni ensimmäiselle kerralle helpon ohjelman, mutta jotkin asanat olivatkin aloittelijoille yllättävän haastavia. Silti porukka tuli toistakin kertaa, joten ilmeisesti ohjelma ei kuitenkaan ollut liian haastava. Toisesta tunnista tein hieman kevyemmän ja heti ilmoittautui seuraavalla kerralle vähemmän porukkaa. Monien asenne joogaa kohtaan tuntuukin olevan suorittava. Onhan valtaväestön käsitys joogasta, että se on urheilumuoto ja pääasiassa venyttelyä. Tähän kuvioon ei välttämättä sovi, että haluan itse tuoda mukaan joogan todellisia periaatteita ja taustoja ja puhun opettaessani mm. egosta, läsnäolosta, asanoihin rentoutumisesta ja chakroista. Itselleni luontevimmalta tuntuu kuitenkin opettaa joogaa sen henkistä historiaa kunnioittaen ja tuoden esille sitä puolta, josta itse eniten pidän joogassa. Toisaalta muiden opettaminen kasvattaa omaakin itsetuntemusta, kun huomaa, mistä itse pitää ja mikä on oma tyyli. Ajan kanssa omakin tyyli varmasti elää ja tämä on ennen kaikkea tutkimusmatka itseen ja siihen, haluanko todella opettaa vai keskittyä omaan harjoitukseen. Opettamisen tuoman stressin myötä olen myös saanut meditoitua enemmän, kun on ollut tarve rauhoittaa yliaktiivista mieltä. Toisaalta mieltä on rauhoittanut myös käsitöiden teko ja lehmän ja hevosen lannan lapioiminen.