Voimaa valuraudasta

Alhaisesta hemoglobiinista kärsivälle on monta muutakin keinoa saada rautavarastonsa nousuun kuin turvautua rautatabletteihin, jotka usein imeytyvät huonosti tai laittavat vatsan sekaisin. Itse tutustuin näihin keinoihin ihan vahingossa, kun hemoglobiinini todettiin puolessa vuodessa kivunneen ylöspäin 14 pykälää ilman, että olin tietoisesti tehnyt sen eteen mitään. Se ei ole koskaan ollutkaan matala, joten siihen ei ole tarvinnut kiinnittää huomiota.

Vanha, perinteinen keino saada rautaa vereen on käyttää ruoanlaitossa valurautapannua. Siitä imeytyy ruokaan rautaa, joka on helposti ihmiskehon käytettävissä. Suhtauduin tähän vähän skeptisesti siitä kuullessani enkä vieläkään tiedä tarkasti, kuinka terveellisestä tavasta on kyse, mutta ilmiselvästi toimivasta ja pitkään käytetystä. Internet on pullollaan tähänkin liittyviä vinkkejä, ja mm. vegaanit käyttävät valurautapannuja tarkoituksella raudan saamiseksi. Näin vanhassa talossa puuliedellä ruokaa laittaessa valurautapannu on myös ainoa oikealta tuntuva ratkaisu.

Toisaalta rautapitoisuuteni ovat varmasti kasvaneet myös siksi, että olen voimien kohentamiseksi syönyt B-vitamiineja sekä C-vitamiinia, joka auttaa raudan imeytymisessä. Voi olla, että pitkän kasvissyöntiaikani myötä olen kärsinyt piilevästä B12-vitamiinin puutteesta, vaikkei sitä ikinä ole todettu, joten todennäköisesti vitamiinien ottaminen on osaltaan saanut rautapitoisuuden kasvuun.

Terveellinen ruokavalioni on osaltaan tukenut muutoksia, sillä onhan puhdas itsekasvatettu ruoka kaikin puolin parempi, ja mm. punajuuri on hyvä raudanlähde. Nokkosen käyttäminen kastikkeissa ja teessä on myös yksi pieni lisä tähän kaikkeen. Pienillä valinnoilla voi selvästi tehdä paljon kehonsa eteen. Joskin nyt hemoglobiinini huitelee jo sellaisissa lukemissa, että se voisi vähitellen pysäyttää nousunsa, jottei tarvitse huolestua liian paksusta verestä. Kenties valmistan jonkin aikaa ruokani valurautapannujen sijaan tavallisissa kasareissa.

Keittiöpsykologiaa maalaiskunnasta

Mieleni kirkastui kummasti, kun tässä eräänä päivänä päätin, että lähden loppukeväästä kuukaudeksi tai pariksi töihin vanhaan työpaikkaani pääkaupunkiseudulle. Huojennukseen ei niinkään liittynyt se, että tiedossa on töitä, vaikka ne mukavia töitä ovatkin. Taloudellisesti Pirkanmaalta pääkaupunkiseudulle osa-aikaisen työn perässä lähtemisessä ei nimittäin juuri ole järkeä. Sen sijaan mieltä kirkasti ajatus, että pääsen taas tutuille seuduille, tuttujen ihmisten pariin ja ennen kaikkea tuttuun ilmapiiriin. Mainittakoon nyt silti, että Helsinki ahdistaa minua suuresti kiireisine ihmisineen ja kaupunkikulttuureineen. Silti Uudellamaalla on jotain sellaista tunnelmaa, joka on mielestäni kotoista - sitä tuttua ja turvallista. Sitä paitsi tässä viittaan pääkaupunkiseudulla pääsääntöisesti Vantaaseen, joka toki on huomattavasti rennompaa luokkaa kuin Helsinki ;)

Muuttaessani arvasin toki, että pieneen pirkanmaalaiseen kuntaan sopeutuminen ei käy tuosta vain. Joku täkäläinen Uudeltamaalta kotoisin oleva sanoi syksyllä sopeutumisen vieneen kolme vuotta. Tässä taannoin kuulin useammasta ihmisestä, joilta se oli vienyt kymmenen vuotta, ja nuo kymmenen ensimmäistä vuotta olivat kuluneet ajatuksin, että täältä on päästävä pois. Itse koen jollain tavalla samanlaisia tunteita, vaikken saa niistä täysin kiinni. On vaikeaa kuvailla ihmisten erilaista käyttäytymistä, mutta omat tunteet kertovat silti, että täällä ihmiset ovat erilaisia. Lienee pitkälti myös heidän kehonkielensä, joka viestii erilaisia asioita. Vastaanottamattomuutta, ylimielisyyttä, piittaamattomuutta, sisäpiiriytymistä. Koska piirit ovat pienet, olen jo huomannut, että sanat ovat suuria, teot pieniä. Tarkoittaen, että luvataan kauniita asioita, koska halutaan luoda ystävällistä ja kaunista kuvaa, pitää yllä suhteita, joita ei ole varaa rikkoa pienessä kunnassa. Useimmiten sanat jäävät kuitenkin leijumaan ilmaan, eivätkä yleensä johda käytännöntoimiin. Ironista on, että toinen osapuoli ei yleensä myöskään viitsi vaatia näiden sanojen saamista toteen, koska myös se tietäisi välien kiristymistä. Niinpä monien välit ovat muodollisen ystävälliset tai viileät.

Suuressa kaupungissa koen asioiden olevan jollain tavalla toisin. Koska siellä on helpompi olla anonyymi, ei jokaista kohtaamaansa ihmistä tarvitse mielistellä, koska tuskin enää tapaatte. Tämä toki ei tarkoita, että käyttäytyminen olisi ilkeää, mutta suurimmat kateettomat kohteliaisuudet ja lupaukset voi jättää sanomatta, kun niitä ei tarkoita, ja sitten jos tapaattekin uudestaan, ei välissä roiku lunastamattomia lupauksia. Kuvittelisi, että tällaisessa tilanteessa lupauksia olisi helpompi antaa ja toiset toki antavatkin, mutta omaa energiaa ei suurissa ympyröissä viitsi käyttää ylettömiin toisten miellyttämiseen ja katteettomiin sanoihin. Kaupungissa on ikään kuin lauma "rivikansalaisia", kun tällaisella pienellä paikkakunnalla voisi käytöksen perusteella olettaa olevan lähes paikkakunnan täydeltä poliitikkoja, joiden sanat ovat suuret, mutta teot pienet. Ainakin oma kokemukseni suuren kaupungin politiikasta ja poliitikoista vastaa täällä monien kuntalaisten käyttäytymistä.

Välillä toki mietityttää, onko nuori, korkeakoulutettu pääkaupunkiseudulta tulija täällä ei-toivottu, koska sellainen voi olla uhka sille, että kaikki sujuu vanhalla tutulla tavalla. Ilmeisesti? En tiedä, mutta vaikeaa on sopeutuminen ja todellisen kosketuksen saaminen ihmisiin. Monella tuntuu olevan niin valtava roolikuori päällä, ettei ihmisiin saa todellista kosketusta ja pääse näkemään heidän todellisia persooniaan. Sitä en kuitenkaan usko, että kaikki todella olisivat samasta muotista ;) Kaupungissa on tietysti helpompi olla juuri sitä, mitä on, sillä vaikka olisi kuinka erikoinen, aina löytyy joku toinenkin yhtä höyrypää. Pienellä paikkakunnalla omana itsenä saattaa vaikka erottua joukosta.

Nämä nyt toki ovat karikatyyrisiä kärjistyksiä, ja olen tavannut täällä myös ihastuttavia ihmisiä, joihin on saanut todellista kosketusta. Joka tapauksessa huomaan olevani helpottunut, että pääsen tuttuun ilmapiiriin ja samalla myös pääsen harrastamaan itselle rakkaita harrastuksia, joita täällä en pääse toteuttamaan. Kaikesta huolimatta olen siltikin maalaisihminen ja tiedän vastaavasti olevani helpottunut, kun pääsen pois pääkaupunkiseudun hektisestä arjesta. Kaikkeen sopeutuminen ottaa aikansa ja maamme on täynnä yllättävänkin erilaisia ihmisiä.