"Mä meen yläasteelle, lukioon ja yliopistoon ja sitten töihin."
"Sitten sä ootkin eläkkeellä ja kuollut."
Näin keskustelivat kaksi 8-vuotiasta. Putkiajattelu elämän kulusta on yleistä, mutta hätkähdyttävää oli kuulla sen syöpyneen jo näin pienien lasten mieliin. Heidänhän tulisi leikkiä ja nauttia elämästä. Mihin heidän keskustelustaan unohtuivat kokemukset, elämykset, uuden näkeminen ja kokeminen? Vielä aikuisiälläkin irrottauduttuani itse putkimallista, joutuu tietoisesti taistelemaan tuota elämänmallia vastaan, joka hallitsee ympäröivää yhteiskuntaa. Jos ei etene portaalta toiselle, on usein jotenkin poikkeava... kunnianhimoton, päämäärätön, joidenkin mielestä ehkä epäonnistuja. Vai onko? Jos haluaakin saada elämästään vain mahdollisimman paljon irti, erilaisia kokemuksia, näkemyksiä, kun kerran on elämän lahjan itselleen saanut.
Löysin buddhalaisen runon, joka kuvaa aika hyvin kaikkea, mitä olen kokenut.
Riippuvaisen elämä on epävakaata, riippumattoman elämä ei ole epävakaata.
Kun ei ole epävakautta, on tyyneys.
Kun on tyyneys, ei ole minkäänlaisia taipumuksia.
Kun ei ole minkäänlaisia taipumuksia, ei ole tulemista eikä menemistä.
Kun ei ole tulemista eikä menemistä, ei ole kuolemaa tai syntymää.
Kun ei ole kuolemaa tai syntymää, ei ole sen enempää ”täällä” kuin ”tuola puolen” eikä ”niiden välissä”.
Juuri tämä on kärsimyksen loppu.
Kun pääsi sinuiksi sen kanssa, ettei ole elämässä mitään ulkoista, johon tarrata, ei työtä, asuntoa, parisuhdetta, säännöllisiä tuloja, oli opittava elämään sen kanssa. Sitä myötä elämä muuttui onnellisemmaksi kuin koskaan ennen. Pääsi elämän ytimeen, elämän iloon. Merkittäviin pieniin elämyksiin ja ilon lähteisiin. Haittapuolena tuli kuitenkin se, että entiset "vakauden" lähteet muuttuivat pelottaviksi. Niiden kohtaaminen yhdistyy vielä liiaksi onnettomaan elämänaikaan. Onneksi ei ole muuta kuin tässä ja nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti