Voimaa rummuista ja koruista

Enpä ole saanut aiemmin laitettua tänne kokemuksia voimarumpukurssista, jonka kävin syksyllä. Teimme intiaanirummut itse ja koristelimme ne. Kaksipäiväinen kurssi seremonioineen tunnelmallisessa Kolin syksyssä oli huima kokemus, joka sai kurssilaisia vaikutuksessaan jopa kyyneliin. Minun oli aluksi kovin vaikeaa päättää, mitä maalaan rumpuun. Mieleni halusi kovasti maalata siihen puun tai menninkäisen, mutta loppujen lopuksi rumpu ei tuntunut kutsuvan niitä, eikä edes hevosta, joka kurssin aikana ilmestyi voimaeläimekseni. Sisäisellä intuitiolla maalasin kuvaan energiaa, vihreyttä, valoa ja elämää.


Uudessa-Seelannissa ihastuin maorien käyttämiin symboleihin, joilla kullakin on syvempi henkinen merkitys. Erityisesti minua kutsui koruksi nimetty symboli, joka joissain muodoissaan kummasti muistuttaa rumpuunkin maalaamaani ying yang-merkkiä. Koru on saanut lähtönsä kiwiläisestä silver fern -kasvin verson muodosta.


Koru on niin tärkeä symboli Uudessa-Seelannissa, että sitä näkee, minne ikinä meneekin. Koruissa, paidoissa, koristeissa, tauluissa... Koru-koruja on valtavasti erilaisia ja yksi sellainen toki tarttuikin minunkin mukaani, ja siitä onkin tullut minulle erittäin rakas merkityksensä vuoksi. Se ilmentää henkistä kasvua, uusia alkuja, rauhaa ja voimaa.

Tämä ei ole minun koruni, mutta yksi esimerkki, miten kasvin muoto muuntautuu. Tässä yksi lainaus symbolin merkityksestä:

The unfolding spiral tipped shoots of the New Zealand silver fern plant become new fern leaves (fronds). Thus the reference to new life or a new start. The circular shape of the baby fern frond also symbolizes nurturing, purity, tranquility, personal growth, positive change and awakening.

Tietoisuus muutoksessa

Maailma on kaunis. Miten siitä voisi tehdä vielä kauniimman? Miten taistella paremman maailman puolesta, vääryyksiä vastaan? Olin ennen vannoutunut järjestö- ja poliittinen toimija. Enää en ole vakuuttunut, että se on oikea keino muuttaa maailmaa. Muuttuuko maailma sillä, että käytetään tuhansia tunteja linjapapereiden kirjoittamiseen, mutta vain harva edes lukee niitä? Onko maailma kauniimpia, kun tehdään esityslistoja, talousarvioita, toimintasuunnitelmia, tilinpäätöksiä ja muita virallisia papereita, jotta voidaan pyörittää maailmaa parantavia järjestöä? Kuinka usein olet saanut kohtaamasi ihmiset toimimaan paremman maailman puolesta, kun olet käynyt väittelyitä tai yrittänyt muuten vakuuttaa eri mieltä olevaa ihmistä? Kuinka suuri osa toiminnasta on tuottanut todellisia tuloksia?

Muutokset ovat hitaita ja tarvitaan eri tason taistelijoita. Entä jos kaikki kokouksissa istuvat luonnonsuojelijat lähtisivätkin maastoon tekemään ennallistamistoimia? Yhtäkkiä pelkästään Suomessa tehtäisiin tuhansia ja tuhansia tunteja enemmän kenttätyötä vuodessa. Tai jos vähäosaisten asemasta ja rikkaiden etuoikeutetusta asemasta valittavat jalkautuisivat kentälle keräämään vaate- ja ruokalahjoituksia vähävaraisille, tarjoaisivat itse leivottua pullaa, taluttaisivat huonokuntoisen vanhuksen tien yli, kävisivät vanhainkodissa viihdyttämässä vanhuksia sen sijaan, että paasaisivat näiden yksinäisyydestä. Eläinten huonon kohtelun vastustajat voivat kouluttautua eläinsuojeluvalvojiksi ja alkaa tehdä valvontakäyntejä. Kuinka paljon tehokkaammin asioita voitaisiinkaan muuttaa, kun ainaisen voivottelemisen ja kokouksissa istumisen sijaan ryhdyttäisiin oikeisiin, konkreettisiin toimiin ja tehtäisiin se totisten kasvojen sijaan aidolla elämänilolla.

Niin kauan kuin ihmisen mieli on tiedostamaton tai puoliksi tietoinen, on kuitenkin helpompi pitäytyä muunlaisessa toiminnassa, elää passiivisesti, valittaen tai kieltäen. Kun ihmismieli saavuttaa täyden tietoisuuden tason, hän kokee olevansa yhtä kaiken ympärillä olevansa kanssa, on kyse sitten mistä tahansa elävästä. Eri mieltä oleville ihmisille ei tarvitse olla vihainen tai katkera, sillä se ei hyödytä mitään. Maailman vääryyksien voivottelu ei muuta todellisuutta. Kun koet olevasi yhtä kaiken kanssa, haluat myös suojella kaikkea sitä. Näet kaikessa jotain kaunista, ainutkertaista ja suojelemisen arvoista. Haluat taistella sen puolesta teoin, etkä poliittisin lupauksin, jotka ovat jotain yhteen suuntaan ja toista toiseen suuntaan, jotta miellyttäisit mahdollisimman monia.

Vuotta 2012 sanotaan vuodeksi, jolloin maailman kollektiivinen tietoisuuden taso on muutoksessa. Pankkikriisit ja muut tämän hetkiset yhteiskunnalliset epävarmuudet ovat osa tietoisuuden tason muutosta. Ihminen on tietoinen olento, joten se ei voi jatkaa eloaan tiedostamattomana. On tullut kollektiivinen henkisen kasvun aika.

Joitain hyviä henkisen kasvun kirjoja:

Eckhart Tolle: Läsnäolon voima
Eckhart Tolle: Uusi maa
James Allen: Ajatuksen voima
Anthony de Mello: Havahtuminen
Jon Kabat-Zinn: Tietoinen läsnäolo maailmassa

Uutta-Seelantia kuvina

Sademetsää Aucklandin pohjoispuolella.

Merikarhuja Abel Tasmanin kansallispuistossa.

Pancake rocks Punakaikissa.

Näkymät Lake Wanakalle ja Mt. Aspiring kansallispuistoon Roys Peakilta (1578m).

Milford Sound

Sademetsää Fiorlandissa.

Tervehtivä villipingviini Otagossa.

Rapsuttelua Kaikouran kivikkorannoilla.

Luontoa kiwilaisittain

Viimeinen kuukausi on ollut hakellyttava. Uusi-Seelanti tarjoaa matkaajalle yhdessa maassa kaiken, mita Euroopassa on yhteensa ja viela enemman. Tulivuoria, poimuvuoria, geotermisia lahteita, jaatikoita, sademetsia, havumetsia, lammas- ja lehmalaitumia, kilometreja pitkia hiekkarantoja, kivikkoisia merenrantoja tyrskyineen, jyrkkia kalkkikivitormia, pingviineja, valaita, merileijonia, hylkeita, delfiineja... mita kaikkea unohtuikaan listasta. Tuon kaiken edella olevan olen nahnyt ja kokenut delfiineja lukuun ottamatta. Mieleenpainuvimmat kokemukset ovat olleet Lake Wanakan viereiselle vuorelle kiipeaminen ja sielta avautuvat 360-asteiset maisemat turkooseine jarvineen ja lumihuippuisine vuorineen seka Otagon peninsulalla suoraan luokseni taapertanut pingviini, joka katseli paa kallellaan, kuka oikein olen. Kyseisen alueen pingviinit eivat ole tottuneet ihmisiin, ja olin vain hiljaa paikallani, niin eras niista paatti katsastaa, kuka oikein olen. Valaista onnistuin nakemaan ainoastaan kaskelotteja. Hylkeita puolestaan makoilee rannoille paikassa jos toisessakin.

Uusi-Seelanti on varsin kaksijakoinen maa, mita tulee luonnon- ja ymparistonsuojeluun. Neljasosa maa-alasta on kansallispuistoja, mutta eniten kansallispuistoa on karuilla vuorenrinteilla, kuin Suomessa Lapin eramaissa ikaan. Suojellut alueet ovat kuitenkin tarkassa tarkkailussa ja niilla saa kulkea ainoastaan tehtyja reitteja pitkin. Harva turisti tuskin haluaisikaan lahtea tarpomaan jyrkkaa vuorenrinnetta sakean sademetsan kasveihin ja kiviin kompastellen. Monille alueille paastetaan vain 40-60 vierailijaa vuorokaudessa ja vierailua varten pitaa hakea lupa valtion luonnonsuojeluosastolta. Luonto on Uudessa-Seelannissa arvokas, silla maan lajeista 75 prosenttia esiintyy vain taalla. Toisin sanoen metsassa ei juuri lajeja tunnista, korkeintaan eurooppalaisten mukanaan tuomat peipot, mustarastaat ja pajulinnut. Luonnonsuojelun tarkeyteen on havahduttu lajien haviamisen myota, mutta taustalla lienee vahvasti myos turismi, joka on maan tarkein tulonlahde ja luonto turismin ykkosvetonaula. Luonto on siis myos kaupallistettu. Samoin maatalous, joka on maan toiseksi tarkein tulonlahde. Turisteja viihdytetaan kylassa jos toisessakin mm. lampaan keritsemisesityksilla (ilmeisesti showsta maksavia siis riittaa).

Kun tahan mennessa on kulkenut maan molemmat saaret lahes karjesta karkeen, huomaa myos luonnonsuojelun ja maatalouden ja metsatalouden ristiriidan. Toiset vuoret ovat sademetsan peitossa, toiset taynna riviin istutettua havumetsaa ja toiset paljaaksi hakattua laidunmaata. Eurooppalaisten maahan tunkeutumisen jalkeen metsaa raivattiin laidunmaaksi niin valtavalla nopeudella, etta alkuperaista metsaa on vahan jaljella, ja erityisesti ainutlaatuista jopa yli 2000-vuotiaaksi kasvavaa kaurimetsaa on vain muutama pieni alue. Tatakin osataan kaupallistaa ja itsekin "ostin" muutaman puun, eli rahoilla istutetaan muutama kotoperainen puu alueille, jotka pyritaan saattamaan alkuperaisen luonnon tilaan.

Kuvani Uudesta-Seelannista oli sellainen, etta luonnon lisaksi taalla arvostetaan luomutuotantoa ja maassa on paljon hippeja. Suuria kaupunkeja lukuun ottamatta suuristakaan ruokakaupoista ei saa juuri luomutuotteita, ja hippeja (ainakaan ulkoisesti tunnistettavissa olevia) on nakynyt vain muutamassa kaupungissa. Paakaupungissa Wellingtonissa toimii kuitenkin Occupy Wellington-liike, joka vastannee Helsingin kansalaistoria. Taalla oli myos parlamenttivaalit muutama viikko sitten, ja lahella oli, ettei Suomen kokoomusta vastaava puolue saanut enemmistoa parlamenttiin. He saivat 121 paikasta 60, kun tyovaenpuolue sai 34, vihreat 13, persuja vastaava puolue 8 ja maoripuolue 3 (ja kolmelle pienelle yksi paikka).

Sormet ristiin, etta huomenna ei ole niin tuulista kuin luvataan, muuten aikomukseni tehda yksi maailman hienoimmiksi rankatuista paivaretkista "alpine crossing" peruuntuu, jos retkeilijoita ei paasteta parin kilometrin korkeuteen tulivuorille nousevalle reitille.

Sadonkorjuun päätös

Majvikissa nostettiin viime viikolla viimeisetkin palsternakat ja perunat. Kroppa kiittää, kun ei tarvitse enää nostella päivätolkulla painavia juuressäkkejä. Nyt kellarit pullistelevat ääriään myöden täynnä, mutta sää ei ota jäähtyäkseen, jolloin juurekset ovat vaarassa kellareiden pysyessä lämpiminä. Sadonkorjuun maukkaita antimia on kaikille monipuolisesti saatavilla tilakaupasta. Erityisesti punajuuret, porkkanat ja palsternakat ovat vertaansa vailla eikä niitä voi edes verrata kaupasta saataviin, niin kertakaikkisen maukkaita ne ovat. Muut talkoolaiset lopettivat työt jo viime viikolla, mutta itse olin vielä tänään auttelemassa tilausten pakkaamisessa.

Pyöräilin työpäivän jälkeen kotiin hitaasti nautiskellen ja ihmetellen, tietäen, että kyseessä oli viimeisiä tämän syksyn pyörämatkoja kyseisellä reitillä. Ennen reissuun lähtöäni menen vielä päiväksi huolehtimaan lehmistä, kanoista ja tilakaupasta isäntäväen poissaollessa. Tämä päivä oli kuitenkin virallisen työn päätös. Polkiessani aurinko siinsi puiden latvojen korkeudella värjäten toisella puolella tietä siintävän Sipoonkorven kuuset ja kalliot kullankeltaisiksi. Hevonen laukkasi suurella laitumella ja kaksi ratsastajaa kulki pellolla hevosineen saaden minut miettimään, josko hevosallergiani olisi kadonnut kuten kissa-allergianikin, jotta pääsisin ratsaille. Sipoossa ei ollut satanut, mutta Vantaan puolella tiet olivat märät ja tien varren kallion vesiuomat kimalsivat violetin ja syvän sinisen värisinä. Mutkitellessani Sotungin peltojen keskellä parvi kanadanhanhia matkasi ylitseni kohti etelää. Kotikulmilla lapset työnsivät toisiaan kottikärryissä ja kotiovella karvakaverit ottivat minut iloisesti vastaan. Yksi aikakausi elämästäni sai päätöksen. Edessä ovat tuntemattomat tiet ja uudet seikkailut.

Hurahtanut juoksemiseen

Juoksemisesta on tullut viime kuukausina tärkeä harrastukseni ja erityisesti henkisen hyvinvoinnin lähde. Fyysinen hyvinvointi ja kunnon kohoaminen tulevat siinä sivussa, mutta tärkeämpää on ollut purkaa negatiiviset tunteet juoksemalla. Joskus vuosia sitten mietin puoliksi vitsinä, että kunhan olen valmistunut maisteriksi, otan seuraavaksi haasteeksi puolimaratonin juoksemisen. Olin sen aivan unohtanut, mutta asia palasi mieleen, kun ensin veli ja sitten äitikin hurahti juoksemiseen. Huonommaksihan ei voi jäädä :) Valmistuminenkin on takana, joten puolimaratonin tavoittelu osui sopivaan saumaan. Sain synttärilahjaksi treeniohjelman teon, ja tapasin muutama viikko sitten treenarin. Hän sanoi, että minun pohjakunnolla puolimaratonin juokseminen olisi mahdollista kuukauden tai kahden treenillä, kun itse olin ajatellut enemmänkin ensi kesää. Ohjelma tehtiin kuitenkin kolmelle kuukaudelle. Noh, ensimmäisellä treeniviikolla tuli jo juostua 10 kilometrin lenkki, mikä antoi uskoa tavoitteen saavuttamiseen. Reissuni tosin katkaisee ohjelman mukaisen treenaamisen, vaikka aion aiemmista suunnitelmista poiketen pakata sittenkin juoksukengät mukaan. Olen niin koukussa juoksemisen endorfiineihin, etten halua pitkiä treenitaukoja.

Toistaiseksi juoksemisen suurin haaste on saada pyöräilyyn tottuneet polvet kestämään juoksemisen iskutuksen ja vatsa selviämään ilman sekaisin menemistä. Tänään juoksin 12 kilometrin lenkin, ja molemmat kestivät, kun vauhti oli tasainen ja edellisestä ruokailusta oli lähes neljä tuntia. Kunhan vain polvet ja vatsa kestävät, niin puolimaraton menee kevyesti, sen verran mukavan kevyeltä meno tänään tuntui. Korvien väliinkin olen saanut aikaan muutoksen, kun tätä ennen olen koko elämäni uskonut, etten jaksa juosta ja siksi lenkkeilyni on ollut kovin epäsäännöllistä. Vaikka tavoitteena onkin puolimaraton, haluan pitää treenaamisen silti ennen kaikkea mukavana ja hyvää oloa tuottavana, joten en ole tähän astikaan orjallisesti noudattanut ohjelmaa, vaan edennyt oman fiiliksen mukaan.