Uusi kosketus luontoon - Mesikämmen kävi kylässä

Muistan, kuinka lukioaikoina ensimmäistä kertaa Seitsemää veljestä lukiessani tunsin suurta ja syvää yhteyttä sen aikaiseen elämäntapaan ja luontoyhteyteen. Metsään lähdettiin päiväkausiksi ruoan perässä, elämä koostui perustarpeiden tyydyttämisestä ja talot ja saunat tehtiin hirsistä joukkovoimalla. Tunsin kirjaa lukiessani, että olen syntynyt pari sataa vuotta liian myöhään. Nykyisin sanoisin, että kenties elin myös tuolloin. Tai sitten tuntemukset edelsivät sitä, että voisin saavuttaa monet noista kokemuksista myös modernina nykyaikana. Jo vuosikymmenen ajan olen askel askeleelta siirtynyt lähemmäksi luontoa, maaseutua ja omavaraista, luonnosta riippuvaista elämäntapaa. Kun navettahirsistämme löytyi merkintä 1785, jokin sydämessäni sykähti syvältä. Tuntui, että nyt ollaan oikealla tiellä ja näin sen kuuluu olla. Jostain selittämättömästä syystä 1700-luku tuntuu koskettavan minua poikkeuksellisella tavalla.

Nyt on taas tullut uudenlainen kosketus luontoon ja siihen, miten luonnonvoimien kanssa on opittava elämään rinnakkain, kuin satoja vuosia sitten. Olinkin jo jonkin aikaa ääneenkin ihmetellyt, eikö metsissämme todellakaan liiku muita suuria eläimiä kuin hirviä, peuroja ja ilveksiä. Kaikki Virroilla nähdyt karhut ovat olleet aivan toisella laidalla kaupunkia kuin missä me asumme ja olen kummastellut, miksei niitä meilläkin olisi. Kun pihaltamme lähtee metsään, tulee seuraava naapuri lännessä vastaan vasta 7,5km tarpomisen jälkeen, joten luulisi sellaisen metsäalueen houkuttelevan suurpetojakin. Muutamia kertoja kesän aikana omat koirat ja naapurin ajokoirat ovat olleet niin levottomia, että olen ajatellut metsässä liikkuvan jotain muuta kuin hirviä tai peuroja. Kerran tällaisena päivänä en uskaltautunutkaan mustikkaan sen syvemmälle metsään kuin parin sadan metrin päähän kotipihasta.

Hämmästelyni lienevätkin osuneet oikeaan, sillä eilen mesikämmen oli käynyt pihassamme herkuttelemassa mehiläispesällä. Kolme pesää oli avattu, mutta vain yksi tuhottu ja siinä olleita kehiä löytyi pellolta ja metsästä, kun karhu oli herkutellut toukilla, mutta jokin lienee säikäyttänyt sen tiehensä, kun ruokailu oli jäänyt kesken. Parhailta herkuilta se myöhästyi sikälikin, että hunajat on jo lingottu. Nyt jatkuu jännitys, oppiko se, että pihastamme löytyy helposti ruokaa ja palaa uudelleen. Olemme metsän laidassa, sivussa muista taloista otollisella paikalla ja lisäksi olemme lähiseudulla ainoa talo, josta löytyy mehiläisten lisäksi muutakin huonon päivän tullen houkuttelevaa ravintoa, kuten lampaita ja vuohia. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten eläimemme ovat suhtautuneet karhun vierailuun, sillä mehiläispesät ja talli ovat aivan lähetysten lammasaidan eri puolilla. Samoin hevoset ovat mahtaneet olla kauhuissaan seuratessaan tilannetta laitumelta. Silti kaikki on tapahtunut sellaisessa hiljaisuudessa ja huomaamattomuudessa, ettei koirakaan haavahtunut.

Karhun piipahdus on mukava muistutus luonnon kanssa rinnatusten elämisestä. Suurpetovahingot korvataan, joten voimme hankkia uuden pesän tilalle, vaikka se on sivuseikka. Kylällämme on ikävä kyllä myös yksi karhunkaatolupa ja petoyhdysmies kehoittikin soittamaan vaikka keskellä yötä... eipä taideta. Onneksi lupa ei myöskään koske aivan lähiympäristöämme, vaan karhu tulisi ajaa ensin kilometrin verran itään, jotta se saataisiin kaataa. Meillä otso on siis turvassa :) Silti toivon, ettei kyseessä ole naaraskarhu, joka ottaa pesillä käymisen tavaksi, koska silloin se opettaisi ensi kesänä myös pentunsa samoille tavoille ja naaras- ja pentukarhun kohtaaminen metsäkävelyllä ei kauheasti houkuttele.. tai niiden tapaaminen pihassa, ovathan pesät vain parikymmentä metriä etuovestamme. Voi myös olla, että hetken aikaa metsäkävelyt eivät ole pelkkää hiljaisuudesta nauttimista, vaan tulee kailotettua aikalailla ja pidettyä koirat kiinni. Vaikka vierailu hieman pelästytti, on hyvä muistaa ihmisenä paikkansa tällä planeetalla. Samoin on hyvä saada konkreettinen kosketus suurpetoihin, joita monet kaupunkilaiset ystävänikin kovasti puolustavat ilman, että heillä on tällaista käytännön kokemusta petojen kanssa rinnakkain elämisestä. Petoviha, tai pikemminkin pelko, on maaseudulla aikamoista ja juuri sen selättämiseksi yritämme itse suhtautua tähän rauhallisesti ja myönteisesti, sillä tällainen oli odotettavissa jonain päivänä. Sen sattuminen heti ensimmäisenä kesänä mehiläisten tultua meille kertoo tietysti jotain alueen karhukannasta. Metsien kuningas on melkoisen viisas ja perso makealle. 

Edit 1.9.:

Kuinka ollakaan nalle oli sitten oppinut "tavoille" ja palasi viime yönä apajille, puolenyön aikaan pesiä kolistellen. Talvea vasten on ilmeisesti mukava tulla popsimaan marjojen lisäksi muutakin. Tällä kertaa riistakamerat tallensivat ison otson kuljeskelemassa. Todennäköisesti kyseessä on uroskarhu. 

Joudumme nyt miettimään tarkoin, mitä teemme mehiläisten ja muiden eläinten kanssa, sillä pihaan uudestaan ja uudestaan palaava karhu alkaa olla uhka eläimille. Kunnon aidat tarvitsemme ainakin, sillä tällä hetkellä vuohet ja lampaat ovat pelkän lammasaidan takana ilman sähköjä. Jonkinlainen karhunkarkotuskeino pitää myös keksiä, jos haluaa metsässä käydä, kun nyt tietää, että karhu on jäänyt majailemaan lenkkimaastoihimme. Olisi kuitenkin mukava uskaltautua kaikesta huolimatta puolukoita ja sieniä keräämään.

Kesän tunnelmia

Kesä on ollut valtavan kiireinen. Navetan rakennus ehdittiin aloittaa vasta elokuussa, mutta hirret ovat onneksi nyt nousemassa jo hyvää vauhtia. Hirsistä löytyikin myös merkintä 1785, joten osa hirsistä on siis lähes 230 vuotta vanhoja! Kasvimaa, heinätyöt, polttopuiden teko, eläinten hoitaminen ja luonnonantimien kerääminen on vienyt suurimman osan ajasta. Kesä on lämmön ja kosteuden ansiosta suosinut kasvien kasvua, joten esimerkiksi porkkanat ovat jo nyt korjuukokoisia, vaikka juurikkaiden varsinaiseen sadonkorjuuaikaan olisi vielä melkein pari kuukautta. Pensaspapuja on tullut niin paljon, että on ollut vaikeuksia ehtiä kerätä ja säilöä kaikki. 10 litraa on keitetty ja pakastettu, 25 litraa hapatettu ja paljon tietysti syöty ja jonkin verran myytykin. Lisää tulee koko ajan. Myös punajuuret, lantut, nauriit ja härkäpavut kasvavat hyvää vauhtia ja perunaa on syöty jo pitkään. Tomaattisatokin on niin muhkea, että pääsimme tekemään ketsuppiakin. Herneet on korjattu, syöty sekä kuivattu useampi viikko sitten. Omenoita jaksoin pilkkoa, pujotella ja ripustaa kuivumaan noin 10 litraa, kunnes väsy iski. Ehkä tässä muilta töiltä ehtii vielä jatkaa sitäkin.

Voi tätä ihanuutta, kun monen viikon ajan kaikki ruokatarpeet on saanut omasta maasta ja sadon pitäisi riittää ruokkimaan meidät kokonaan ainakin jouluun asti ja juurikkaat riittänevät myös kevääksi. Varsinaisen sadonkorjuun lisäksi edessä on vielä sienestystä ja puolukan keräämistä.

 

 Heinät seivästettiin heinäkuussa ja nyt on lato täynnä heinää. Lisäksi on valtava määrä paaleja, sillä heinäsato oli niin hyvä, ettei kaikkea saanut millään seivästettyä.

Tipuja kuoriutui kesän aikana kaikkiaan 43 ja isoimmat ovat jo kaksikuukautisia ja kanan kokoisia. Lampaatkin palasivat kesän aikana hoidosta kotiin ja ovat kotiutuneet takaisin vanhojen tuttujen eläinkavereiden pariin. Hunajatkin on lingottu ja myynnissä, tarjolla ihanaa luonnonkukkahunajaa luomupeltojen keskeltä.

 

Lautanauhoja ja neulahuovutusta

Tässä kevään ja alkukesän aikana on tullut väkerrettyä kaikenlaista. Koska kansalaisopiston kansanomaiset nauhat -kurssi ei toteutunut, opettelin lautanauhojen tekoa kirjan avulla. Maikki Kariston kirja Lautanauhat: Suunnittelu ja kutominen on mitä parhain opus opettelun tueksi. Olen tehnyt vasta melko peruskuvioita ja lähinnä lettinauhoja ja rannekoruja. Ensimmäinen vyö on työn alla. Löysin myös kirppikseltä viimein halvalla lasten kangaspuut, joilla voi alkaa tehdä pirtanauhoja nopeampaan tahtiin.

 

Ensimmäiset tekeleet.

Neulahuovuttamisesta on myös tullut suuri ajanvietteeni. Laikun ja Pocahontasin villat on ensin karstattu käsin ja sen jälkeen olen joutunut tekemään melko paljon töitä neulan kanssa saadakseni ne sopiviksi palloiksi, sillä jaalalaisen suomenlampaan villa ei pelkällä mäntysuopakäsittelyllä tuosta vain muotoudu.

 

Nyt ei ole kuitenkaan taas vähään aikaan kesäkiireiltä aikaa käsitöille. Kasvimaa on onneksi taas kerran kitketty ja katettu, mutta hirsinavetan rakennus ja heinätyöt vievät aikaa. Kaiken keskellä yritän sisustaa kotiamme ja aittoja vanhaa aikaa tunnelmoiviksi. Sitä varten olen tehnyt jo hyviä löytöjä mm. purkamastamme hirsikehikosta, joka siirtyy navetaksemme, sekä autiotaloista. Hommaa teettää edelleen mm. pinkopahvien repiminen vielä muutamien huoneiden seinistä sekä muutamien huonekalujen entisöiminen. Marjatkin jo kypsyvät, joten pian on kiire mustikkametsällekin, ja monet villiyrtitkin ovat nyt parhaimmillaan. Kuivumassa on nyt mm. maahumalaa, siankärsämöä, puna- ja valkoapilaa, poimulehteä ja maitohorsmaa.

Koiratyttö sairastaa

Naanan sairastaminen on jatkunut nyt kaksi kuukautta. Välillä pääsimme jo virtsakiteistä eroon, mutta ne palasivat ennaltaehkäisevästä ruokavaliosta huolimatta. Palasimme siis jälleen liuottavaan ruokavalioon. Virtsan viljelytuloksista ei ole saatu mitään irti, sillä kuukausi sitten otetussa katetroidussa näytteessä saman tien näkyneet sauvabakteerit, joita eläinlääkäri ei tunnistanut, eivät kasvaneet viljelyssä. Viime viikolla otettiin uusi näyte ja taas oli bakteerien sekakasvua ja samaista sauvabakteeria, jota lääkäri ei tunnista. Näyte lähetettiin Eviraan jatkotutkimuksiin ja nyt eletään pelonsekaista aikaa.

Tämän keskellä olen menettänyt luottamukseni eläinlääkäriimme täysin, sillä hän ei ole edelleenkään tehnyt sellaisia perustutkimuksia kuin ultraääni, röntgen ja emätinvuodon tutkimus. Sen sijaan hän on arponut virtsanäytteiden tuloksia ja näemmä jättänyt huomiotta senkin, että virtsassa on ollut proteiineja, välillä liikaa valkosoluja, välillä puolestaan liikaa punasoluja. Hän ei myöskään reagoinut siihen, että Naanalla on virtsan karkailua ja pahimmillaan pissasi nukkuessaan alleen. Näin toimii ennen läänineläinlääkärinäkin toiminut muka arvostettu erikoislääkäri.

Sain tänään käsiini Naanan sairaushistorian ja viimein tavoitin eläinlääkärin, joka tuntui ottavan asian enemmän tosissaan. Tässä välissä jo yritin saada aikaa asemalle, jossa Naana steriloitiin ja kysyä heidän mielipidettään mahdollisuudesta, että steriloinnissa on jäänyt munasarjanpalanen vatsaan. Vastaanotto oli jäätävä enkä aio toiste asioida siellä. Niinpä nyt joudumme arvalla lähtemään uuteen lääkäriin ja toivon todella, että tällä kertaa saamme kohdata asiallisen ja asiantuntevan lääkärin. Tosin vielä pitää jännittää kolme päivää ennen tutkimusaikaa, mutta sentään pelkän kuvauksen perusteella saimme heti tunninmittaisen ajan ja lääkäri aikoo ottaa ultran ja verinäytteet.

Lueskellessani sairaushistoriaa ja etsiessäni internetistä tietoa alkoi mieleen hiipiä pelko, että kyse on vakavasta verisairaudesta tai kasvaimesta. Ainakin jälkimmäinen olisi voitu jo kaksi kuukautta sitten todeta ultralla, mutta ei. Muita mahdollisuuksia ovat diabetes sekä munuais- ja maksaperäiset sairaudet. Pitääkin alkaa lotota, jotta tulevista jättimäisistä eläinlääkärilaskuista selvittäisiin. Kaiken kukkuraksi Naana ei suinkaan ole ainoa läheiseni, joka on vakavasti sairas. Elämän antamat haasteet tuntuvat taas todenteolla kasaantuvan. Alkaa tuntua samalta kuin viisi vuotta sitten, kun kuukauden sisällä kuoli kolme sukulaista ja itse sairastuin epilepsiaan. Nyt on vieläpä kyse paljon läheisemmistä kuin silloin. Kuinka ollakaan tälläkin kertaa omakin terveys reistailee, mutta sen tutkimukset ja mahdollinen leikkaus saavat nyt odottaa niin pitkään kuin vain mahdollista. Kaikki ponnistukset vaaditaan nyt muiden haasteiden kanssa. 

Maalta kaupunkiin... vai toisinpäin

Olen taas viime aikoina törmännyt räikeästi maalla ja kaupungissa asumisen eroihin. Yksi suurimmista eroista tuntuu olevan asenneilmapiirissä. Kaupunkilaisille luonto on usein jotain pelottavaa, likaista, hallitsematonta... olen jopa kuullut luonnossa liikkumista kuvattavan "luonnottomaksi". Eli vieraantuminen luonnosta on melko totaalista. Maaseudulta löytyy sen sijaan edelleen persoonallisuutta. Ihmisten kanssa pysähdytään puhumaan ja vaihtamaan kuulumisia, vastaantulijoita tervehditään, olivat ne sitten tuttuja tai tuntemattomia ja naapurista saa aina apua tarvittaessa. Tai vaikka päiväkahvit. Mitä tulee autoiluun, maalaisilla kyllä on autoja, mutta eivät tunnu kaupunkilaiset juuri jäävän jälkeen, ja maaseudulla turhat ajot jäävät vähiin pitkien välimatkojen vuoksi. Molemmissa päissä kyllä äimistellään sitä, miten pärjään 25 kilometrin päässä keskustasta ilman ajokorttia. Pitää huoltaa pyörä hyvin. 

Ehdin saada onneksi vain pintaraapaisun siitä, millaista on asua taloyhtiössä. Hiekka ei kelpaa pihassa, vaan pitää olla laattoja. Nurmikon laidassa on oltava kyllästetyt laudat, jottei nurmikko leviä. Jokaisella on oltava tismalleen samankokoinen ja samalla tavalla aidattu aita. Mutta entäs sitten kierrätys? Naapureilla ei ole aavistusta, mikä kuuluu mihinkin roskapönttöön. Vesi- ja sähkömittarit ruksuttuvat muilla suorastaan tähtitieteellisissä lukemissa. Huhhei, onpahan hyvä muistutus siitä, millaista ns. "tavallisen" tallaajan elämä nykyisin on. Ei ihme, jos ei vakityön kuukausipalkka riitä, vaikka itsellä riittää keikkatöiden palkat kattamaan peruselämisen. Tuntuu pahalta, että naapurisovun joutuisi rikkomaan alkamalla taistoon kyllästettyjä lautoja ja laattoja vastaan säilyttääkseen edes ripauksen luonnollisuutta ja voidakseen kasvattaa kotipihassaan edes jotain suuhun pantavaa ilman maaperän laudoista kulkeutuvia myrkkyjä.

Junassa puolestaan kuulin muutaman keski-ikäisen naisen puhuvan kerran siitä, miten elämäntavat ovat muuttuneet. Ei nykynuorten sukupolvi ole enää valmis tekemään kunnolla työtä. Entisaikaan sitä viljeltiin perunatkin itse ja oli ihan maakellaritkin. Mutta kuka sitä enää jaksaa villasukkia kutoa, onhan se niin työlästä.

Onneksi pystyn jättämään kaupungin pölyt taakseni. Kasvimaa on kynnetty ja äestetty hevosvoimin ja lannoitettu hevosenlannalla. Kylvettyä on saatu jo härkäpapu, herne, pensaspapu, porkkana, varhaisperuna, punajuuret, palsternakat, sipulit, salaatit, pinaatit... lämpölavalla kasvaa tomaattia, kurkkua ja kesäkurpitsaa. Lanttu ja nauris sekä lisää perunaa pitäisi saada vielä maahan. Kuusi pesää mehiläisiä saapui huolehtimaan pölytyksestä. Aika hyvä nokkossatokin on kuivumassa. Vapaa-ajalla vääntelen risuista kransseja, opettelen tekemään uudenlaisia lautanauhakuvioita ja neulon niitä "työläitä" villasukkia. Tosin vapaa-aika käy pian vähiin, kun alkaa navetan rakennus, heinien seivästys, kasvimaan kitkeminen yms. kesähommat. Niin ja toiminimi Maatiaispihakin on saanut Y-tunnuksen!

 

Äestys sujui juoksuvauhdilla

 

Ujo-vasikka

 

Kevätauringosta nautiskelua

Toukokuun alun härkäpapurivit

Naavaista askartelua

Keväiset säät ovat houkutelleet samoilemaan korpiin ja tarttumaan luonnonmateriaalikäsitöihin. Hakkuutähteiden seasta löytyi roppakaupalla naavaa ja luppoa ja aloin väkertää niistä kransseja. On ihanaa, miten etelän metsistäkin löytyy nykyisin naavaa reilusti, toisin kuin lapsuudessani. Tunnen sitä kohtaan silti suurta kunnioitusta, niin ettei sitä mielellään revi puista, vaan kerää vain maasta. Viime päivien kovan tuulen jäljiltä myös vanhojen kuusien juurella on lojunut paljon naavaisia oksia, joten materiaalit muutamaan kranssiin kertyi helposti.

 

Olen vuosien varrella kerännyt talteen kaikenlaisia koristeita mm. saamistani kukka-asetelmista ja nyt niitä voi käyttää omissa kädentöissä. Kaunis ruostunut kulkunen pääsi roikkumaan tähän kranssiin. Tekeleet jäivät kuitenkin vielä hieman keskeneräisiksi, sillä tarpeista puuttui mm. rautalankaa ja pellavanarua. 

Myös koirat nauttivat metsässä juoksentelusta, ja Naana tuntuu aavistuksen pirteämmältä tai sitten se vain onnistuu unohtamaan kipunsa metsässä. Joskin kipulääkkeen täysi vaste pitäisikin olla jo saavutettu, mutta toistaiseksi ei ole vielä tietoa, onko itse vaiva helpottanut yhtään.