Mistä ruokasi tulee?

Olen parin vuoden ajan kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että ruokani tulisi mahdollisimman läheltä ja olisi mahdollisimman puhdasta. Joskus se on kuitenkin haastavaa. Maatilalla työskennellessä se oli helppoa, samoin kesäaikaan, kun päivän ateria-ainekset voi nostaa suoraan omasta kasvimaasta tai kerätä lähiluonnosta. Talvella on kuitenkin vaikeampaa, koska kasvimaan antimet eivät riitä koko vuodeksi eikä edes olisi maakellaria, jossa säilöä ne. Sienistä, villivihanneksista ja marjoista saa kyllä nauttia tähänkin vuodenaikaan säilömisen ja kuivaamisen ansiosta.

Olen viime kuukaudet elänyt kuin kaksoiselämää, osittain maaseudulla, osittain keskustaelämää pienessä kunnassa pääkaupunkiseudun tuntumassa. Samalla olen alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota monien ympäristöystävälliseen elämään pyrkien kaupunkilaishippien ruokailutottumuksiin. Kasvissyönti on monille tärkeää eettisistä syistä, mutta sitä perustellaan myös ympäristösyillä. Aiheuttaahan eläintuotanto mm. valtavat metaanipäästöt ja on tutkimusten mukaan yksi suurimmista ilmastonmuutoksen syistä. Kun kaupunkilainen hakee kasvisluomuruokansa kaupasta, saattaa kuitenkin jäädä tarkistamatta, mistäpäin maailmaa ruoka tulee. Esimerkiksi juureksissa suositaan helposti kotimaista ja niitä on myös tarjolla. Monet kasvissyöjän ruokavalion hienoudet kuskataan kuitenkin kaukaa. On erilaisia papuja, hirssiä, quinoaa, siemeniä jne. Jos vaivautuu lukemaan luomupakkauksen kyljestä, mistä ruoka on tuotu, on tuotantomaa useimmiten Kiina, Intia tai jokin Etelä-Amerikan maa. Ilmastonmuutoksen kannalta merkittävintä on kuitenkin se, millä ruoka kuljetetaan kaupasta kotiin - autolla, julkisilla liikennevälineillä vai kävellen. Pienempi tekijä on, onko ruoka kuljetettu kauppaan Suomesta vai ulkomailta.

Mikä usein jää huomioimatta, on kuitenkin ravinnetase. Toisin sanoen, kun syömme tänne kaukaa kuljetettu ravintoa, on se pois lähtömaan maaperän ravinteista, sillä täältä ei vastaavasti ole vientiä. Tunnettu faktahan on myös, että sademetsiä raivataan koko ajan lisää sekä pelloksi että laidunmaaksi, sillä maaperä köyhtyy nopeasti metsien hakkuun jälkeen eikä pysty tuottamaan satoa pitkään, joten uutta maata on raivattava jatkuvalla syötöllä tilalle. Tosin länsimaat ovat vastanneet maan köyhtymiseen massiivisella lannoiteteollisuudella. Vaikka se korjaa ravinnetaseita, lannoitteiden tuottaminen kuluttaa valtavasti energiaa ja lannoitteiden valmistamiseen käytetään pääasiassa kaivosmineraaleja. Sademetsistä raivattu viljelymaa ei myöskään pysty sitomaan ravinteita humuskerroksen huuhtoutuessa pian pois, eivätkä kemialliset lannoitteet muutoinkaan pysty pitämään maaperää pitkään riittävän huokoisena ja viljelykelpoisena.

Mihin tänne tulevat ravinteet sitten päätyvät? Joskus suoraan kaupan hyllyiltä kaatopaikoille mätänemään tai polttoon. Joskus ruonsulatuksemme kautta viemärien kautta jätevedenpuhdistamoihin ja sieltä edelleen läjitykseen. Joskus harvoin kotikompostiin (tähteiden tai huussin kautta) ja sieltä kenties jopa kasvimaan lannoitteeksi. Toki osa ravinteista varastoituu kehoomme ja kulutamme niitä edelleen eri tavoin ja osa päätyy suoraan sanottuna kehojemme mukana hautausmaille. 

Lähiruoka onkin noussut viime aikoina suorastaan trendisanaksi. Lähinnä ruoan alkuperän tuntemisen ja puhtauden vuoksi. Pääkaupunkiseudulla onkin useita luomutiloja, jotka toimittavat tilauksia viikottain kotiovelle asti (tästä toki herää kysymys, kannattaako ruokaa tilata autokuljetuksella kotiovelle). Kellarin puutteen takia ei siis tarvitse hylätä ajatusta kotimaisten tuotteiden saamisesta, joskin niitä pitää tilata useammin pienissä määrissä. Niille, joilla kellari on, ympäristöystävällisin vaihtoehto on oma tuotanto, joko omalla pihalla tai viljelypalstoilla. Kaupan päälle kasvimaalla puuhailu on rentouttavaa ja pitää huolta mielestä ja kehosta. Lisäksi itse kasvatettu ruoka maistuu yleensä monin verroin paremmalta kuin kaupan ketjut läpikäynyt. Vaikkei viljelymahdollisuuttakaan olisi, voi kerätä luonnosta mitä erilaisimpia ravintokasveja. Sienet ja marjat ovat niistä tutuimpia, mutta esimerkiksi nokkonen, apilat, maitohorsma, voikukka, vuohenputki, poimulehti ja siankärsämö säilyvät myös kuivattuina ja ovat hyvää ravintoa läpi vuoden. Nettikin on nykyisin pullollaan vinkkejä villivihannesten käyttöön. Nam!

Kemikaalien valta - mahdoton paeta?

Viime aikoina olen törmännyt taas useisiin kauhistuttaviin, joskaan ei yllättäviin tutkimustuloksiin. Tällä viikolla uutisoitiin suomalaisten miesten siittiömäärien romahduksesta. Tähän asti ollaan hehkutettu, kuinka siittiömäärät ovat täällä vielä huippuluokkaa esimerkiksi vertailussa Tanskan ja Ranskan kanssa. Nyt täälläkin on kuitenkin tapahtunut merkittävä romahdus, joka tulee aiheuttamaan monille pareilla vaikeuksia lastenhankinnassa.

Aivan suoria syitä siittiömäärien romahdukselle ei tiedetä, mutta osataan arvata sen liittyvän länsimaisen yhteiskunnan käyttämiin kemikaalisiin yhdisteisiin, jotka vaikuttavat ihmiskehoon ja aiheuttavat myös kasvaimia. Esimerkiksi DDT:n haitat huomattiin jo vuosikymmeniä sitten ja aine on kielletty länsimaissa, mutta sitä kulkeutuu tänne edelleen ilmakehän kautta ja seuraukset kantavat kuuden sukupolven päähän. Toisaalta elämäämme ympäröi erilaiset muoviteollisuuden pehmentiminä käyttämät kemikaalit, jotka ovat myrkkyä keholle. Silti näitä ftalaatteja sallitaan käytettävän mm. sairaaloissa veren säilytyksessä. Toisin sanoen verensiirtopotilaat saavat veren mukana kehoonsa myös kemiallisia myrkkyjä. 

Olen myös viime aikoina kiinnostunut entistä enemmän ravinnon sisältämistä myrkyistä. Olen jo pitkään ostanut ainoastaan luomua, mutta sekään ei tunnu takaavan mitään, koska ruoan tarkkaa alkuperää on mahdoton tietää. Innostuin lueskelemaan netistä tarkemmin myös asefulfaami K:sta, jota käytetään makeutusaineena ja jopa arominvahventeena, näemmä vähän kaikessa. Aspartaamista kohuttiin jo kauan sitten, kun light-limut ja muut kevytvaihtoehdot ilmestyivät suuremmassa mittakaavassa vastaamaan "terveys"buumiin. Silloin jo todettiin aspartaamin aiheuttavan mm. päänsärkyä, hermostuneisuutta ja pitkällä aikavälillä kasvaimia. Samat vaikutukset koskevat asesulfaamia, vaikka sillä onkin parempi maine. Sitä välttääkseen tarvitaankin erityistä varovaisuutta. Myös mainonta johtaa pahasti harhaan. Kemikaalicocktailin kirjoittajan tekemän hyvän katsauksen mukaan asesulfaami K:ta löytyy mm. lähes kaikista purukumeista. Myös niistä, joiden mainostetaan olevan 100-prosenttisesti xylitolia. Toisin sanoen näiden terveysviranomaisten meille suosittelemien "terveystuotteiden" avulla myrkytämme kehomme.   

WWF tutki vuosia sitten eri sukupolvien veren kemikaalipitoisuuksia. Kaikilta sukupolvilta, myös nuorilta lapsilta, löytyi verestä vaarallisia kemikaaleja ja nuorten kemikaalit edustivat itseasiassa laajempaa kirjoa kuin vanhempien sukupolvien. Myös suomalaisten verestä löytyi monia täällä kiellettyjä kemikaaleja.

Mitä tämän kaiken kemikaalipommituksen keskellä sitten voi tehdä suojatakseen itsensä? Vaikeaa se on - sanoisin jopa, että mahdotonta. Suuri osa kemikaaleista päätyy vereemme tekstiilien kautta. Sekä vaatteissa että huonekaluissa käytetään myrkyllisiä suoja-aineita. Myös teflon-pannut sisältävät perfluorattuja PFC-yhdisteitä, jotka aiheuttavat mm. hedelmättömyyttä naisille. Kyseisiä yhdisteitä löytyy myös tekstiileistä ja ne kertyvät ravintoketjuissa mm. petokaloihin. Sen vuoksi onkin annettu suosituksia erityisesti joidenkin alueiden kalojen syömisen välttämiseksi. Kemikaalien välttämiseksi tulisi siis valmistaa vaatteensa itse, esimerkiksi nokkosesta, pellavasta ja itse kasvattamiensa lampaiden villasta. Huonekaluja varten tulisi olla metsää, josta voisi hankkia rakennuspuut. Ravinto tulisi saada itse kasvatettuna omalta pihalta, jotta todella tietää, miten se on tuotettu eikä siihen ole lisätty tuotantoprosessin varrella kemikaaleja. Kaikesta tästä huolimatta elimistöömme kertyy silti kemikaaleja ilmakehän ja vesien kautta. Täysin turvassa emme voi olla. 

Joogan maailmassa

Suomeen paluustani on reilu kaksi kuukautta ja tuntuu kuin en olisi pois ollutkaan. Matkasta jäi varmasti paljon oppeja, mutta kaikkea on vaikea hahmottaa arjen keskellä. Intian kulttuuri tuntuu hyytävän kylmästä Suomesta käsin kovin kaukaiselta. Olinko todella siellä? Aluksi kaipasin kovasti teillä vapaana käveleviä lehmiä. Onneksi olen saanut olla paljon tekemisissä kyyttöjen kanssa, joten lehmistä ei ole ollut puutetta. Joogasta ja henkisyydestä kylläkin. Oma joogaharjoituskin on lähtenyt laskusuuntaan. Joutuu todella tsemppaamaan, että saa harjoituksen tehtyä. Eniten omaa harjoittelua on kuitenkin häirinnyt, että olen alkanut myös opettaa joogaa. Näin aloittelevana opettajana käyttää yhden puolentoista tunnin kerran suunnitteluun valtavasti aikaa. Ensin suunnittelee ohjelman ja sitten kokeilee sen kerran tai kaksi läpi, jotta tietää, toimiiko ohjelma ja onko se sopivan mittainen. Siihen päälle tuli varsinkin ennen ensimmäistä kertaa valtava stressi, miten opettaminen onnistuisi, muistaako ohjelman ulkoa ja miltä suuren ryhmän edessä esiintyminen tuntuu. Oma harjoituskin on siis pitkälti jäänyt aloittelijoiden tasolle.

Loppujen lopuksi olen opetushetkien aikana ollut yllättävänkin rento, mihin lienee vaikuttanut se, että ryhmän kohdattuani ymmärsin todella tietäväni joogasta paljon enemmän kuin he. Toisaalta järkytyin, miten huonokuntoisia keski-ikäiset suomalaiset ovat. Luulin tehneeni ensimmäiselle kerralle helpon ohjelman, mutta jotkin asanat olivatkin aloittelijoille yllättävän haastavia. Silti porukka tuli toistakin kertaa, joten ilmeisesti ohjelma ei kuitenkaan ollut liian haastava. Toisesta tunnista tein hieman kevyemmän ja heti ilmoittautui seuraavalla kerralle vähemmän porukkaa. Monien asenne joogaa kohtaan tuntuukin olevan suorittava. Onhan valtaväestön käsitys joogasta, että se on urheilumuoto ja pääasiassa venyttelyä. Tähän kuvioon ei välttämättä sovi, että haluan itse tuoda mukaan joogan todellisia periaatteita ja taustoja ja puhun opettaessani mm. egosta, läsnäolosta, asanoihin rentoutumisesta ja chakroista. Itselleni luontevimmalta tuntuu kuitenkin opettaa joogaa sen henkistä historiaa kunnioittaen ja tuoden esille sitä puolta, josta itse eniten pidän joogassa. Toisaalta muiden opettaminen kasvattaa omaakin itsetuntemusta, kun huomaa, mistä itse pitää ja mikä on oma tyyli. Ajan kanssa omakin tyyli varmasti elää ja tämä on ennen kaikkea tutkimusmatka itseen ja siihen, haluanko todella opettaa vai keskittyä omaan harjoitukseen. Opettamisen tuoman stressin myötä olen myös saanut meditoitua enemmän, kun on ollut tarve rauhoittaa yliaktiivista mieltä. Toisaalta mieltä on rauhoittanut myös käsitöiden teko ja lehmän ja hevosen lannan lapioiminen.

Erilaisia todellisuuksia samassa maailmassa

Olen viime aikoina taas kyennyt lukemaan uutisia ilman suurta ahdistusta. Välillä kului lähes vuosi, etten lukenut, mitä maailmalla tapahtuu, kun tuntui, että kaikki on vain niin pahaa, ankeaa, itsekästä, ilkeää ja kaikkea mahdollista surullista ja masentavaa. Nyt pystyn lukemaan jopa uutisia ympäristötuhoista ilman, että masennun. Edes Talvivaaran tilanne ei ole juuri hetkauttanut minua. On vähän sellainen "eihän tämä ole mitään uutta" -olo. Onko tämä kyynisyyttä vai mitä, mutta alan tottua tähän maailman tilaan. Hetken aikaa laittoi miettimään kylläkin kaikkien toimien mielekkyyttä, kun luin jokin päivä sitten uutisen, että maailman kasvihuonekaasupäästöt olivat viime vuonna historian suurimmat. Laittaa kyseenalaistamaan, mitä merkitystä on kansainvälisillä ilmastosopimuksilla, jos suunta on aina vain huonompi. Tosin se olisi varmasti vieläkin huonompi ilman sopimuksia. Oikeastaan jopa yllättävää, että Yhdysvallat ja Venäjä kykenivät vähentämään päästöjään, mutta esimerkiksi Japani ei.

Mitä tulee Intiaan, en ihmettele, että sen päästöt kasvavat. Niin tulee tapahtumaan vielä varmasti ainakin vuosikymmenien ajan. Mitä muuta voi olettaa maalta, jonka asukasluku on yli 1,2 miljardia ja järjestelmä on erittäin kaoottinen. Maassa ei makseta veroja (paitsi vapaaehtoisesti) eikä ole minkäänlaista jätteenkeräysjärjestelmää, joten asioita on kovin vaikeaa saadakaan kontrolliin. Todellista päästömäärääkin on varmasti mahdoton laskea. Intialainen kulttuuri on heittää kaikki jätteet kaduille, metsiin tai mihin sattuu sopimaan. Näin on opittu lapsesta asti, joten eipä ihmisille tule edes mieleen muut tavat, kun ovat tottuneet elämään jätteen keskellä. Ainoa jätteenkäsittelytapa on itse polttaa jätteensä ja niin monet tekevätkin, sekä maalla että kaupungeissa. Jätteen palamisen kuvottavaan hajuun alkoi jopa tottua, kun sitä kohtasi päivittäin. Keskimääräisen intialaisen mieleenkään ei siis tule pohtia asioita kuten ilmastonmuutos tai kierrätys. Eivät he tiedä sellaisesta. Monille toki elämä on köyhää, kädestä suuhun elämistä, jolloin ympäristöasiat ovat sivuseikkoja, mutta kyse on myös siitä, että he elävät niin omassa todellisuudessaan, jossa ei tiedetä länsimaisista kierrätysjärjestelmistä tai päästöjen vähentämisestä, joten miten heidän tulisi mieleenkään pohtia muunlaisia elintapoja kuin mitä ovat aina nähneet ja joka on paikallisesti täysin hyväksyttyä. Niin pyhä kuin Gangeskin on, pyhiinvaelluskohde, niin sen rannat ovat kuin kaatopaikkoja.

Kaikki kohtaamani on kummasti laittanut asioita perspektiiviin. Laittoi suorastaan naurattamaan, kuinka kiivaasti Suomessa on taisteltu jokaisesta jätteenpolttolaitoksesta, vaikka niissä syntyvä päästömäärä on olematon verrattuna siihen, mitä Intiassa tapahtuu koko ajan. Mitä ikinä me viisi miljoonaa teemmekin, 1,2 miljardia on paljon voimakkaampi. Tämä ei silti tarkoita, ettenkö arvostaisi edelleen elämäntapavalintoja yhtä paljon ja pitäisi jokaista valintaa edelleen tärkeänä. Päinvastoin, arvostan esimerkiksi Suomen puhtautta entistä enemmän ja haluan vaalia sitä. Jatkan roskien keräämistä kaduilta ja luonnosta entistä innokkaampana ja minimoin edelleen itse aiheuttamani päästöt. Ymmärrän kuitenkin sen, että on turha ahdistua jokaisesta asiasta niin pahasti. Jos joskus joudun tekemään hieman huonomman valinnan ympäristön kannalta, en enää kanna siitä huonoa omaatuntoa päivä- tai viikkokausia. Toivottavasti.

Toinen Intiassa huomioni kiinnittänyt asia on eläinten kohtelu. Jopa pyhät lehmät voivat joissain kaupungeissa, kuten Jaipurissa ja Agrassa, todella huonosti. Ne ovat laihoja ja jopa verisiä autojen törmäysten jäljiltä. Maaseudulla näki lehmiä puolen metrin parsiin köytettyinä. Sen sijaan Rishikeshin lehmät tuntuivat voivan hyvin, sillä ne saivat syödä vihanneskojuista ja katuravintoloista jämät ja pilalle menneet ruoat. Kulkukoiria oli tietysti myös joka paikassa ja niiden kunnosta tuskin tarvitsee mainitakaan mitään. Oli joitain parempikuntoisia, mutta myös suunnaton määrä sellaisia, joilla oli suuria avohaavoja, murtuneita jalkoja jne. Pääsääntönä Intian kulttuurissa on, että eläimiin suhtaudutaan puhtaasti välineinä. Se ei toki eroa länsimaista. Täällä tuota kohtelua vain ei näe päivittäin kaduilla, vaan se tapahtuu silmien ulottumattomissa. Intiassa kaduilla kohtaa kuitenkin päivittäin aaseja ja muuleja, joita hakataan kulkemaan nopeammin, ja ei-toivotut koirat häädetään potkien, hakaten ja huutaen. Norsut puolestaan saavat osansa terävistä metallikoukuista, koska pelkkä puukeppi ei niiden paksuun nahkaan tehoaisi "riittävästi". Jostain syystä matkan aikana oppi sulkemaan itsensä tuolta ankealta eläinten kohtelulta, joka aluksi laittoi itkemään niin pahoin. Toisaalta tuntui myös kiehtovalta nähdä, miten monet työt tehtiin edelleen muulien eikä rekkojen ja kuorma-autojen avulla. Esimerkiksi sora ja tiilet kulkivat paikasta toiseen muulien selässä. On arvokasta, ettei kaikki ole vielä koneellistettua ja perinteet istuvat lujassa. Riisikin kerätään edelleen käsin.

Intian kulttuuri on vertaansa vailla sekä hyvine että huonoine puolineen. Se opettaa länsimaalaiselle aivan valtavasti tämän maailman erilaisista todellisuuksista. Niin valtavan maan kulttuuri ei myöskään hevin muutu, ei ole muuttunut vuosikymmeniin eikä suurta muutosta näy edelleenkään. Maahan ei mm. haluta ylikansallisia kauppaketjuja.

Näkemistäni kauheuksista minulla ei ole juurikaan kuvia, joten tässä kuvia vain suhteellisesti hyvinvoivista eläimistä.

Agran jätteen "käsittelyä" ja ruokaileva lehmä ja villisikoja.

Vuohia Himalajan maaseudulla.

Paksussa kunnossa olevia lehmiä ja koira McLeod Ganjissa.

Vuohia vuoristossa.

Kaunis, ihana Himalaja

Istun tässä kahvilan terassilla vehreitä Himalajan rinteitä tuijotellen. Joogaopettajakoulutus on suoritettu ja sen jälkeenkin koettu paljon. Monien kurssilaisten kanssa suuntasimme kurssin jälkeen läheiseen McLeod Ganjiin ja yhden yön jälkeen vielä hieman ylemmäs vuorenrinteille rauhallisempaan Dharamkotin kylään. Olemme viettäneet täällä reilun viikon nauttien buddhalaisesta ilmapiiristä, tiibetiläisyhteisöstä ja rennosta ilmapiiristä. Täällä on kovin erilaista kuin muualla Intiassa, sillä tiibetiläiset tekevät alueestaan aivan omalaatuisen kulttuureineen. Tunnelma on huomattavasti ystävällisempi kuin muualla ja toisaalta turistit näkyvät katukuvassa enemmän kuin muualla, sillä Dalai Lama houkuttaa tänne paljon matkaajia.

Olin muutaman päivä patikoimassa vuorilla. En saanut ketään kavereistani mukaan, joten lähdin yksin oppaan kera. Korkein saavuttamani kohta oli vain 3200 metriä ja hieman jäi hampaankoloon, että viereinen 4500 metriä korkea Moon Peak jäi huiputtamatta. Jotain piti jättää seuraavaan kertaan ;) Yön vietin vajaan kolmen kilometrin korkeudessa Triundin leirissä ja oli kyllä todella kaunista, kun auringonlasku värjäsi huiput punaisiksi, tähtitaivas oli kirkas ja alla näkyivät kaupungin valot.

Muutamana aamuna olemme käyneet buddhalaisessa retriittikeskuksessa Tushitassa meditoimassa ja sinnekin mielelläni palaisin jonain päivänä retriiteille. Paikallisen vapaaehtoistyöorganisaation kautta olemme päässeet myös tutustumaan hieman lähemmin tiibetiläisiin. Tapasimme muutaman kerran tiibetiläisiä naisia ja keskustelimme niitä näitä, jotta he samalla oppisivat englantia. Tashi, jonka kanssa keskustelin eniten, kertoi huimat tarinat pakomatkoistaan. Hänen ensimmäinen pakoyrityksensä Tiibetistä oli päättynyt 10 päivän vuorilla kävelyn jälkeen pidätykseen ja viiden kuukauden vankilareissuun, arvatenkin huonolla ruoalla ja hakattuna. Vuonna 2005 hänen pakoyrityksensä vuorten yli onnistui ja siitä lähtien hän on elänyt Intiassa ilman perhettä, passia, työtä tai rahaa, tiibetiläisyhteisön ja enonsa tuella. Toinen vapaaehtoistyön muoto oli köyhien tiibetiläisten päiväkodin temppeliretkellä auttaminen, kun veimme 1-2-vuotiaat taaperot käymään Dalai Laman temppelissä. Vastuullani ollut Thume-poika oli kyllä varsinainen hurmuri. Tänään puolestaan osallistuimme tiibetiläisen lapsikylän vuosittaiseen suureen juhlaan, joka alkoi hienoilla rumpumarsseilla ja kansallislaululla. Paikalla oli tuhansia tiibetiläisiä ja koulut esittivät hienoja näytelmiä. Intiaa enemmänkin olen siis ihastunut tiibetiläisten ainutlaatuiseen kulttuuriin, jota kiinalaiset edelleen määrätietoisesti tuhoavat.

Muutaman tunnin päästä alkaa 14 tunnin bussimatka kohti maailman joogapääkaupungiksi kutsuttua Rishikeshiä. Täytyy sanoa, että on vaikeaa jättää Dharamkot taakse. Täällä viihtyy niin hyvin.

Joogaa katolla joogakampuksella.

Ei se liitovarjoilu ollutkaan pelottavaa. Siellä liitelen.

Valmiit joogaopettajat sertifikaatteineen.

Triund muuleineen ja auringonlaskun valaisema Moon Peak.

Tiibetiläisten ystävien kera.



Intian kaaoksessa ja rauhassa

Kuukausi on kutakuinkin hurahtanut tässä ihmeiden maassa. Delhi oli niin kaoottinen kuin olettaa saattoi roskaläjineen, slummeine, lehmineen ja liikennekaaoksineen. Tosin Delhin varakkaiden osien ökyrikkaus yllätti. Onneksemme tapasimme intialaisen nuoren miehen, kenties yhden maan tulevista poliittisista johtajista, joka näytti paikkoja kolmen päivän ajan ja puhuimme politiikkaa oluen ääressä. Oli todella kummallista löytää poliittinen sieluntoveri Intiasta. Pardeepkin on tällä hetkellä vaihtanut politiikan suurimmaksi osaksi joogaan, vaikka onkin poliittisesti vaikutusvaltainen ja pitää edelleen kontakteja yllä. Delhin lisäksi tuli nähtyä mm. Jaipur ja Agra, jossa tietysti yksi maailman seitsemästä ihmeestä - huikean kaunis Taj Mahal. Matkalla Agrasta Delhiin ehdin myös käydä läpi aikamoisen kulttuurishokin, kun suojakuoreni petti slummi- ja saastemäärän vuoksi. Jaipurissa pääsin myös käymään tunnetulla astrologilla, sillä sehän kuuluu Intiassa asiaan. Hän teki todella osuvia tulkintoja sekä menneestä elämästäni, perhesuhteistani että nykyisistä ihmissuhteistani. Tulkinnat olivat sen verran osuvia ja kipeitä, että yksi päivä meni kyllä sen vuoksi pään ollessa aivan sekaisin. Delhistä alkoikin sitten matka kohti Himalajaa ja joogan tietä. 12 tunnin automatkasta viimeiset kolme tuntia mentiin pitkin pieniä vuoristoteitä apinoiden ja lehmien keskellä, pienten kylien läpi.

Pian on kolme viikkoa joogaa takana ja haastetta on riittänyt kerrakseen, lähinnä henkisellä puolella. Intian joogakulttuuri on kovin erilainen kuin länsimaiden ja opettajat näkisivät mielellään, että me kaikki hylkäisimme ulkomaailman ja lähtisimme oikean joogin tielle tavoittelemaan itseoivallusta. Onhan se ajatuksena viimeisen puolen vuoden aikana kovasti kiehtonut, mutta täällä Suomen arki on taas alkanut tuntua arvokkaalta. Viime viikon henkinen myllerrys on nyt hieman tasaantunut ja otan opetuksista vain sen matkaani, minkä koen itselleni hyödylliseksi. Joogaharjoitukset sen sijaan ovat fantastisia. Neljä tuntia joogaa päivässä ei ole yhtään liikaa.

Täällä siis vietän aikaani eri puolilta maailmaa tulleiden ihmisten kanssa ja syntymäpäiväänikin juhlittiin. Olihan se hieno kokemus, kun Himalajalla 27 ihmistä ympäri maailmaa laulaa suomeksi "Paljon onnea vaan". Varmasti ainutkertaista. Aikataulu täällä on niin intensiivinen, ettei vuorilla patikoimiselle, saati sitten aina edes nukkumiselle, ole jäänyt oikein aikaa. Viime lauantaina kävimme lyhyellä patikkaretkellä lähistöllä. Oli ihanaa viettää päivä Himalajan maaseudulla, lehmien, vuohien, maissi- ja riisipeltojen, teeviljelysten ja hymyilevien paikallisten keskellä. Kävimme myös paikallisessa koulussa opettamassa joogaa. Oli hämmentävää, että noin 100 lasta, iältään noin 8-12-vuotiaita istuu yhdessä huoneessa lattialla lootusasennossa, kädet chinmudrassa ja meditoi ilman pienintäkään häiriötä. Ei tapahtuisi Suomessa. Myös Dalai Laman kotikaupunki on jo nähty ja sinne suuntaamme uudestaan koulutuksen päättyessä.

Matka on jo nyt ollut kasvattava ja lisää on vielä luvassa. Eilen koin myös elämäni ensimmäiset maanjäristykset, kun ensin aamujooga keskeytyi järistykseen ja myöhemmin iltapäivällä järisi uudestaan. Tulevana lauantaina pääsen myös kokeilemaan, miltä tuntuu lähteä vuorelta liitoon ja leijailla taivaalla.