Joogan maailmassa

Suomeen paluustani on reilu kaksi kuukautta ja tuntuu kuin en olisi pois ollutkaan. Matkasta jäi varmasti paljon oppeja, mutta kaikkea on vaikea hahmottaa arjen keskellä. Intian kulttuuri tuntuu hyytävän kylmästä Suomesta käsin kovin kaukaiselta. Olinko todella siellä? Aluksi kaipasin kovasti teillä vapaana käveleviä lehmiä. Onneksi olen saanut olla paljon tekemisissä kyyttöjen kanssa, joten lehmistä ei ole ollut puutetta. Joogasta ja henkisyydestä kylläkin. Oma joogaharjoituskin on lähtenyt laskusuuntaan. Joutuu todella tsemppaamaan, että saa harjoituksen tehtyä. Eniten omaa harjoittelua on kuitenkin häirinnyt, että olen alkanut myös opettaa joogaa. Näin aloittelevana opettajana käyttää yhden puolentoista tunnin kerran suunnitteluun valtavasti aikaa. Ensin suunnittelee ohjelman ja sitten kokeilee sen kerran tai kaksi läpi, jotta tietää, toimiiko ohjelma ja onko se sopivan mittainen. Siihen päälle tuli varsinkin ennen ensimmäistä kertaa valtava stressi, miten opettaminen onnistuisi, muistaako ohjelman ulkoa ja miltä suuren ryhmän edessä esiintyminen tuntuu. Oma harjoituskin on siis pitkälti jäänyt aloittelijoiden tasolle.

Loppujen lopuksi olen opetushetkien aikana ollut yllättävänkin rento, mihin lienee vaikuttanut se, että ryhmän kohdattuani ymmärsin todella tietäväni joogasta paljon enemmän kuin he. Toisaalta järkytyin, miten huonokuntoisia keski-ikäiset suomalaiset ovat. Luulin tehneeni ensimmäiselle kerralle helpon ohjelman, mutta jotkin asanat olivatkin aloittelijoille yllättävän haastavia. Silti porukka tuli toistakin kertaa, joten ilmeisesti ohjelma ei kuitenkaan ollut liian haastava. Toisesta tunnista tein hieman kevyemmän ja heti ilmoittautui seuraavalla kerralle vähemmän porukkaa. Monien asenne joogaa kohtaan tuntuukin olevan suorittava. Onhan valtaväestön käsitys joogasta, että se on urheilumuoto ja pääasiassa venyttelyä. Tähän kuvioon ei välttämättä sovi, että haluan itse tuoda mukaan joogan todellisia periaatteita ja taustoja ja puhun opettaessani mm. egosta, läsnäolosta, asanoihin rentoutumisesta ja chakroista. Itselleni luontevimmalta tuntuu kuitenkin opettaa joogaa sen henkistä historiaa kunnioittaen ja tuoden esille sitä puolta, josta itse eniten pidän joogassa. Toisaalta muiden opettaminen kasvattaa omaakin itsetuntemusta, kun huomaa, mistä itse pitää ja mikä on oma tyyli. Ajan kanssa omakin tyyli varmasti elää ja tämä on ennen kaikkea tutkimusmatka itseen ja siihen, haluanko todella opettaa vai keskittyä omaan harjoitukseen. Opettamisen tuoman stressin myötä olen myös saanut meditoitua enemmän, kun on ollut tarve rauhoittaa yliaktiivista mieltä. Toisaalta mieltä on rauhoittanut myös käsitöiden teko ja lehmän ja hevosen lannan lapioiminen.

Erilaisia todellisuuksia samassa maailmassa

Olen viime aikoina taas kyennyt lukemaan uutisia ilman suurta ahdistusta. Välillä kului lähes vuosi, etten lukenut, mitä maailmalla tapahtuu, kun tuntui, että kaikki on vain niin pahaa, ankeaa, itsekästä, ilkeää ja kaikkea mahdollista surullista ja masentavaa. Nyt pystyn lukemaan jopa uutisia ympäristötuhoista ilman, että masennun. Edes Talvivaaran tilanne ei ole juuri hetkauttanut minua. On vähän sellainen "eihän tämä ole mitään uutta" -olo. Onko tämä kyynisyyttä vai mitä, mutta alan tottua tähän maailman tilaan. Hetken aikaa laittoi miettimään kylläkin kaikkien toimien mielekkyyttä, kun luin jokin päivä sitten uutisen, että maailman kasvihuonekaasupäästöt olivat viime vuonna historian suurimmat. Laittaa kyseenalaistamaan, mitä merkitystä on kansainvälisillä ilmastosopimuksilla, jos suunta on aina vain huonompi. Tosin se olisi varmasti vieläkin huonompi ilman sopimuksia. Oikeastaan jopa yllättävää, että Yhdysvallat ja Venäjä kykenivät vähentämään päästöjään, mutta esimerkiksi Japani ei.

Mitä tulee Intiaan, en ihmettele, että sen päästöt kasvavat. Niin tulee tapahtumaan vielä varmasti ainakin vuosikymmenien ajan. Mitä muuta voi olettaa maalta, jonka asukasluku on yli 1,2 miljardia ja järjestelmä on erittäin kaoottinen. Maassa ei makseta veroja (paitsi vapaaehtoisesti) eikä ole minkäänlaista jätteenkeräysjärjestelmää, joten asioita on kovin vaikeaa saadakaan kontrolliin. Todellista päästömäärääkin on varmasti mahdoton laskea. Intialainen kulttuuri on heittää kaikki jätteet kaduille, metsiin tai mihin sattuu sopimaan. Näin on opittu lapsesta asti, joten eipä ihmisille tule edes mieleen muut tavat, kun ovat tottuneet elämään jätteen keskellä. Ainoa jätteenkäsittelytapa on itse polttaa jätteensä ja niin monet tekevätkin, sekä maalla että kaupungeissa. Jätteen palamisen kuvottavaan hajuun alkoi jopa tottua, kun sitä kohtasi päivittäin. Keskimääräisen intialaisen mieleenkään ei siis tule pohtia asioita kuten ilmastonmuutos tai kierrätys. Eivät he tiedä sellaisesta. Monille toki elämä on köyhää, kädestä suuhun elämistä, jolloin ympäristöasiat ovat sivuseikkoja, mutta kyse on myös siitä, että he elävät niin omassa todellisuudessaan, jossa ei tiedetä länsimaisista kierrätysjärjestelmistä tai päästöjen vähentämisestä, joten miten heidän tulisi mieleenkään pohtia muunlaisia elintapoja kuin mitä ovat aina nähneet ja joka on paikallisesti täysin hyväksyttyä. Niin pyhä kuin Gangeskin on, pyhiinvaelluskohde, niin sen rannat ovat kuin kaatopaikkoja.

Kaikki kohtaamani on kummasti laittanut asioita perspektiiviin. Laittoi suorastaan naurattamaan, kuinka kiivaasti Suomessa on taisteltu jokaisesta jätteenpolttolaitoksesta, vaikka niissä syntyvä päästömäärä on olematon verrattuna siihen, mitä Intiassa tapahtuu koko ajan. Mitä ikinä me viisi miljoonaa teemmekin, 1,2 miljardia on paljon voimakkaampi. Tämä ei silti tarkoita, ettenkö arvostaisi edelleen elämäntapavalintoja yhtä paljon ja pitäisi jokaista valintaa edelleen tärkeänä. Päinvastoin, arvostan esimerkiksi Suomen puhtautta entistä enemmän ja haluan vaalia sitä. Jatkan roskien keräämistä kaduilta ja luonnosta entistä innokkaampana ja minimoin edelleen itse aiheuttamani päästöt. Ymmärrän kuitenkin sen, että on turha ahdistua jokaisesta asiasta niin pahasti. Jos joskus joudun tekemään hieman huonomman valinnan ympäristön kannalta, en enää kanna siitä huonoa omaatuntoa päivä- tai viikkokausia. Toivottavasti.

Toinen Intiassa huomioni kiinnittänyt asia on eläinten kohtelu. Jopa pyhät lehmät voivat joissain kaupungeissa, kuten Jaipurissa ja Agrassa, todella huonosti. Ne ovat laihoja ja jopa verisiä autojen törmäysten jäljiltä. Maaseudulla näki lehmiä puolen metrin parsiin köytettyinä. Sen sijaan Rishikeshin lehmät tuntuivat voivan hyvin, sillä ne saivat syödä vihanneskojuista ja katuravintoloista jämät ja pilalle menneet ruoat. Kulkukoiria oli tietysti myös joka paikassa ja niiden kunnosta tuskin tarvitsee mainitakaan mitään. Oli joitain parempikuntoisia, mutta myös suunnaton määrä sellaisia, joilla oli suuria avohaavoja, murtuneita jalkoja jne. Pääsääntönä Intian kulttuurissa on, että eläimiin suhtaudutaan puhtaasti välineinä. Se ei toki eroa länsimaista. Täällä tuota kohtelua vain ei näe päivittäin kaduilla, vaan se tapahtuu silmien ulottumattomissa. Intiassa kaduilla kohtaa kuitenkin päivittäin aaseja ja muuleja, joita hakataan kulkemaan nopeammin, ja ei-toivotut koirat häädetään potkien, hakaten ja huutaen. Norsut puolestaan saavat osansa terävistä metallikoukuista, koska pelkkä puukeppi ei niiden paksuun nahkaan tehoaisi "riittävästi". Jostain syystä matkan aikana oppi sulkemaan itsensä tuolta ankealta eläinten kohtelulta, joka aluksi laittoi itkemään niin pahoin. Toisaalta tuntui myös kiehtovalta nähdä, miten monet työt tehtiin edelleen muulien eikä rekkojen ja kuorma-autojen avulla. Esimerkiksi sora ja tiilet kulkivat paikasta toiseen muulien selässä. On arvokasta, ettei kaikki ole vielä koneellistettua ja perinteet istuvat lujassa. Riisikin kerätään edelleen käsin.

Intian kulttuuri on vertaansa vailla sekä hyvine että huonoine puolineen. Se opettaa länsimaalaiselle aivan valtavasti tämän maailman erilaisista todellisuuksista. Niin valtavan maan kulttuuri ei myöskään hevin muutu, ei ole muuttunut vuosikymmeniin eikä suurta muutosta näy edelleenkään. Maahan ei mm. haluta ylikansallisia kauppaketjuja.

Näkemistäni kauheuksista minulla ei ole juurikaan kuvia, joten tässä kuvia vain suhteellisesti hyvinvoivista eläimistä.

Agran jätteen "käsittelyä" ja ruokaileva lehmä ja villisikoja.

Vuohia Himalajan maaseudulla.

Paksussa kunnossa olevia lehmiä ja koira McLeod Ganjissa.

Vuohia vuoristossa.

Kaunis, ihana Himalaja

Istun tässä kahvilan terassilla vehreitä Himalajan rinteitä tuijotellen. Joogaopettajakoulutus on suoritettu ja sen jälkeenkin koettu paljon. Monien kurssilaisten kanssa suuntasimme kurssin jälkeen läheiseen McLeod Ganjiin ja yhden yön jälkeen vielä hieman ylemmäs vuorenrinteille rauhallisempaan Dharamkotin kylään. Olemme viettäneet täällä reilun viikon nauttien buddhalaisesta ilmapiiristä, tiibetiläisyhteisöstä ja rennosta ilmapiiristä. Täällä on kovin erilaista kuin muualla Intiassa, sillä tiibetiläiset tekevät alueestaan aivan omalaatuisen kulttuureineen. Tunnelma on huomattavasti ystävällisempi kuin muualla ja toisaalta turistit näkyvät katukuvassa enemmän kuin muualla, sillä Dalai Lama houkuttaa tänne paljon matkaajia.

Olin muutaman päivä patikoimassa vuorilla. En saanut ketään kavereistani mukaan, joten lähdin yksin oppaan kera. Korkein saavuttamani kohta oli vain 3200 metriä ja hieman jäi hampaankoloon, että viereinen 4500 metriä korkea Moon Peak jäi huiputtamatta. Jotain piti jättää seuraavaan kertaan ;) Yön vietin vajaan kolmen kilometrin korkeudessa Triundin leirissä ja oli kyllä todella kaunista, kun auringonlasku värjäsi huiput punaisiksi, tähtitaivas oli kirkas ja alla näkyivät kaupungin valot.

Muutamana aamuna olemme käyneet buddhalaisessa retriittikeskuksessa Tushitassa meditoimassa ja sinnekin mielelläni palaisin jonain päivänä retriiteille. Paikallisen vapaaehtoistyöorganisaation kautta olemme päässeet myös tutustumaan hieman lähemmin tiibetiläisiin. Tapasimme muutaman kerran tiibetiläisiä naisia ja keskustelimme niitä näitä, jotta he samalla oppisivat englantia. Tashi, jonka kanssa keskustelin eniten, kertoi huimat tarinat pakomatkoistaan. Hänen ensimmäinen pakoyrityksensä Tiibetistä oli päättynyt 10 päivän vuorilla kävelyn jälkeen pidätykseen ja viiden kuukauden vankilareissuun, arvatenkin huonolla ruoalla ja hakattuna. Vuonna 2005 hänen pakoyrityksensä vuorten yli onnistui ja siitä lähtien hän on elänyt Intiassa ilman perhettä, passia, työtä tai rahaa, tiibetiläisyhteisön ja enonsa tuella. Toinen vapaaehtoistyön muoto oli köyhien tiibetiläisten päiväkodin temppeliretkellä auttaminen, kun veimme 1-2-vuotiaat taaperot käymään Dalai Laman temppelissä. Vastuullani ollut Thume-poika oli kyllä varsinainen hurmuri. Tänään puolestaan osallistuimme tiibetiläisen lapsikylän vuosittaiseen suureen juhlaan, joka alkoi hienoilla rumpumarsseilla ja kansallislaululla. Paikalla oli tuhansia tiibetiläisiä ja koulut esittivät hienoja näytelmiä. Intiaa enemmänkin olen siis ihastunut tiibetiläisten ainutlaatuiseen kulttuuriin, jota kiinalaiset edelleen määrätietoisesti tuhoavat.

Muutaman tunnin päästä alkaa 14 tunnin bussimatka kohti maailman joogapääkaupungiksi kutsuttua Rishikeshiä. Täytyy sanoa, että on vaikeaa jättää Dharamkot taakse. Täällä viihtyy niin hyvin.

Joogaa katolla joogakampuksella.

Ei se liitovarjoilu ollutkaan pelottavaa. Siellä liitelen.

Valmiit joogaopettajat sertifikaatteineen.

Triund muuleineen ja auringonlaskun valaisema Moon Peak.

Tiibetiläisten ystävien kera.



Intian kaaoksessa ja rauhassa

Kuukausi on kutakuinkin hurahtanut tässä ihmeiden maassa. Delhi oli niin kaoottinen kuin olettaa saattoi roskaläjineen, slummeine, lehmineen ja liikennekaaoksineen. Tosin Delhin varakkaiden osien ökyrikkaus yllätti. Onneksemme tapasimme intialaisen nuoren miehen, kenties yhden maan tulevista poliittisista johtajista, joka näytti paikkoja kolmen päivän ajan ja puhuimme politiikkaa oluen ääressä. Oli todella kummallista löytää poliittinen sieluntoveri Intiasta. Pardeepkin on tällä hetkellä vaihtanut politiikan suurimmaksi osaksi joogaan, vaikka onkin poliittisesti vaikutusvaltainen ja pitää edelleen kontakteja yllä. Delhin lisäksi tuli nähtyä mm. Jaipur ja Agra, jossa tietysti yksi maailman seitsemästä ihmeestä - huikean kaunis Taj Mahal. Matkalla Agrasta Delhiin ehdin myös käydä läpi aikamoisen kulttuurishokin, kun suojakuoreni petti slummi- ja saastemäärän vuoksi. Jaipurissa pääsin myös käymään tunnetulla astrologilla, sillä sehän kuuluu Intiassa asiaan. Hän teki todella osuvia tulkintoja sekä menneestä elämästäni, perhesuhteistani että nykyisistä ihmissuhteistani. Tulkinnat olivat sen verran osuvia ja kipeitä, että yksi päivä meni kyllä sen vuoksi pään ollessa aivan sekaisin. Delhistä alkoikin sitten matka kohti Himalajaa ja joogan tietä. 12 tunnin automatkasta viimeiset kolme tuntia mentiin pitkin pieniä vuoristoteitä apinoiden ja lehmien keskellä, pienten kylien läpi.

Pian on kolme viikkoa joogaa takana ja haastetta on riittänyt kerrakseen, lähinnä henkisellä puolella. Intian joogakulttuuri on kovin erilainen kuin länsimaiden ja opettajat näkisivät mielellään, että me kaikki hylkäisimme ulkomaailman ja lähtisimme oikean joogin tielle tavoittelemaan itseoivallusta. Onhan se ajatuksena viimeisen puolen vuoden aikana kovasti kiehtonut, mutta täällä Suomen arki on taas alkanut tuntua arvokkaalta. Viime viikon henkinen myllerrys on nyt hieman tasaantunut ja otan opetuksista vain sen matkaani, minkä koen itselleni hyödylliseksi. Joogaharjoitukset sen sijaan ovat fantastisia. Neljä tuntia joogaa päivässä ei ole yhtään liikaa.

Täällä siis vietän aikaani eri puolilta maailmaa tulleiden ihmisten kanssa ja syntymäpäiväänikin juhlittiin. Olihan se hieno kokemus, kun Himalajalla 27 ihmistä ympäri maailmaa laulaa suomeksi "Paljon onnea vaan". Varmasti ainutkertaista. Aikataulu täällä on niin intensiivinen, ettei vuorilla patikoimiselle, saati sitten aina edes nukkumiselle, ole jäänyt oikein aikaa. Viime lauantaina kävimme lyhyellä patikkaretkellä lähistöllä. Oli ihanaa viettää päivä Himalajan maaseudulla, lehmien, vuohien, maissi- ja riisipeltojen, teeviljelysten ja hymyilevien paikallisten keskellä. Kävimme myös paikallisessa koulussa opettamassa joogaa. Oli hämmentävää, että noin 100 lasta, iältään noin 8-12-vuotiaita istuu yhdessä huoneessa lattialla lootusasennossa, kädet chinmudrassa ja meditoi ilman pienintäkään häiriötä. Ei tapahtuisi Suomessa. Myös Dalai Laman kotikaupunki on jo nähty ja sinne suuntaamme uudestaan koulutuksen päättyessä.

Matka on jo nyt ollut kasvattava ja lisää on vielä luvassa. Eilen koin myös elämäni ensimmäiset maanjäristykset, kun ensin aamujooga keskeytyi järistykseen ja myöhemmin iltapäivällä järisi uudestaan. Tulevana lauantaina pääsen myös kokeilemaan, miltä tuntuu lähteä vuorelta liitoon ja leijailla taivaalla.

Elämän tiellä

Syksy ja Intia tuntui pitkään niin kovin kaukaiselta. Nyt on kuitenkin tullut aika nousta koneeseen, sillä Himalaja kutsuu jo. Aika on lentänyt taas kummallisesti. Tuntuu huimalta ajatella, että todellakin aikaisin huomenna olen Delhin kaaoksessa ja vajaan viikon päässä Himalajan rauhassa joogaamassa ja meditoimassa. Sanotaan, että asiat tulevat elämään silloin, kun niitä vähiten odottaa. Tällä hetkellä Intian matka tuntuukin aivan erilaiselta kuin olin kuvitellut. Olen sanonut, että palaan Suomeen ehkä marraskuussa riippuen siitä, kuinka täysin ashramelämä vie sydämeni. Nyt sydämeni jääkin yllättäen Suomeen, ja matkaan liittyy aivan uudenlaisia henkisiä haasteita. Onpahan löytynyt syy palata takaisin :)

Elämänhallintaa, yksinkertaisesti

Olen viimeisen kuukauden aikana miettinyt paljon sitä, miten elämä viskoo ihmisiä. Olen törmännyt vanhoihin tuttuihin, joiden tielle elämä on tuonut yllätyksiä, osa negatiivisia, osa positiivisia. Jotkut harvat tuntuvat noudattavan "putkimallia" ja olevan siihen enemmän tai vähemmän tyytyväisiä. Ulkoapäin katsoessa on mielenkiintoista ja toisaalta ihan positiivistakin huomata, ettei etukäteen voi sanoa, mitä kunkin elämään saapuu. Joidenkin luulisi kuolleen huumeisiin jo vuosia sitten, mutta heidän elämästään onkin tullut onnellista ja sisällöllistä. Joidenkin maailmanparantajien kuvittelisi osaavan huolehtia samalla myös omasta elämästään, mutta elämänhallinta lähteekin käsistä ja edessä on kasa maksamattomia vuokria ja siten kaaottinen, kenties vieläkin hallitsemattomampi tilanne. Sitten on niitä, jotka vuosi vuoden jälkeen juoksevat eteenpäin ulkoisten puitteiden perässä, luoden mainetta ja mammonaa, omasta mielestäni ehkä naurettavinta, jos se kaikki tehdään vielä markkinoinnin alalla (koska en näe sillä syvempää tarkoitusta). Lähteekö tällaisten putkimallin noudattajien elämä vielä joskus syöksykierteeseen vai voivatko he todella vuosikymmenestä toiseen olla tai uskotella itselleen olevansa onnellisia?

Eilen törmäsin sattumalta muutamaan vanhaan tuttuun. Tuntui kuin olisin ollut arvioivien silmien alla - miten olen pärjännyt elämässäni, olenko tehnyt "oikeita" valintoja ja saavuttanut päämääräni. Huomasin tuon arvioinnin vielä ahdistavan minua hieman, vaikka toisaalta se tuntui huvittavalta. Ja pääasia tuntui olevan, että jos olisin tilanteessa, jota nuo ihmiset pitäisivät onnistumisena, itse pitäisin todennäköisesti itseäni epäonnistujana ja olisin äärimmäisen onneton, koska elämä olisi pelkkää ulkoista kulissia.

Yhä useammin tunnun tapaavan ihmisiä, jotka ovat jättäneet tällaiset kierteet taakseen. Monet ovat luopuneet työstään, muuttaneet toisella puolelle maata, arvottaneet elämänsä aivan uudestaan. Taidan kuulua itsekin tähän joukkoon, joskin minulla prosessi on kestänyt jo useamman vuoden. Oravanpyörästä uloshyppääminen taitaa olla uusi trendi, tai harva ystäväpiirissäni ainakaan enää arvostaa vakituista työtä ja taloudellista huolettomuutta. Tuntuu hyvältä pärjätä vähällä. Olla onnellinen siitä, mitä on. Onko nyt se pehmeiden arvojen aika? Hyvinvointia ja rauhaa itse kasvatetuista porkkanoista, punajuurista, sipuleista, lehtikaalista ja härkäpavuista <3