Elämän tiellä

Syksy ja Intia tuntui pitkään niin kovin kaukaiselta. Nyt on kuitenkin tullut aika nousta koneeseen, sillä Himalaja kutsuu jo. Aika on lentänyt taas kummallisesti. Tuntuu huimalta ajatella, että todellakin aikaisin huomenna olen Delhin kaaoksessa ja vajaan viikon päässä Himalajan rauhassa joogaamassa ja meditoimassa. Sanotaan, että asiat tulevat elämään silloin, kun niitä vähiten odottaa. Tällä hetkellä Intian matka tuntuukin aivan erilaiselta kuin olin kuvitellut. Olen sanonut, että palaan Suomeen ehkä marraskuussa riippuen siitä, kuinka täysin ashramelämä vie sydämeni. Nyt sydämeni jääkin yllättäen Suomeen, ja matkaan liittyy aivan uudenlaisia henkisiä haasteita. Onpahan löytynyt syy palata takaisin :)

Elämänhallintaa, yksinkertaisesti

Olen viimeisen kuukauden aikana miettinyt paljon sitä, miten elämä viskoo ihmisiä. Olen törmännyt vanhoihin tuttuihin, joiden tielle elämä on tuonut yllätyksiä, osa negatiivisia, osa positiivisia. Jotkut harvat tuntuvat noudattavan "putkimallia" ja olevan siihen enemmän tai vähemmän tyytyväisiä. Ulkoapäin katsoessa on mielenkiintoista ja toisaalta ihan positiivistakin huomata, ettei etukäteen voi sanoa, mitä kunkin elämään saapuu. Joidenkin luulisi kuolleen huumeisiin jo vuosia sitten, mutta heidän elämästään onkin tullut onnellista ja sisällöllistä. Joidenkin maailmanparantajien kuvittelisi osaavan huolehtia samalla myös omasta elämästään, mutta elämänhallinta lähteekin käsistä ja edessä on kasa maksamattomia vuokria ja siten kaaottinen, kenties vieläkin hallitsemattomampi tilanne. Sitten on niitä, jotka vuosi vuoden jälkeen juoksevat eteenpäin ulkoisten puitteiden perässä, luoden mainetta ja mammonaa, omasta mielestäni ehkä naurettavinta, jos se kaikki tehdään vielä markkinoinnin alalla (koska en näe sillä syvempää tarkoitusta). Lähteekö tällaisten putkimallin noudattajien elämä vielä joskus syöksykierteeseen vai voivatko he todella vuosikymmenestä toiseen olla tai uskotella itselleen olevansa onnellisia?

Eilen törmäsin sattumalta muutamaan vanhaan tuttuun. Tuntui kuin olisin ollut arvioivien silmien alla - miten olen pärjännyt elämässäni, olenko tehnyt "oikeita" valintoja ja saavuttanut päämääräni. Huomasin tuon arvioinnin vielä ahdistavan minua hieman, vaikka toisaalta se tuntui huvittavalta. Ja pääasia tuntui olevan, että jos olisin tilanteessa, jota nuo ihmiset pitäisivät onnistumisena, itse pitäisin todennäköisesti itseäni epäonnistujana ja olisin äärimmäisen onneton, koska elämä olisi pelkkää ulkoista kulissia.

Yhä useammin tunnun tapaavan ihmisiä, jotka ovat jättäneet tällaiset kierteet taakseen. Monet ovat luopuneet työstään, muuttaneet toisella puolelle maata, arvottaneet elämänsä aivan uudestaan. Taidan kuulua itsekin tähän joukkoon, joskin minulla prosessi on kestänyt jo useamman vuoden. Oravanpyörästä uloshyppääminen taitaa olla uusi trendi, tai harva ystäväpiirissäni ainakaan enää arvostaa vakituista työtä ja taloudellista huolettomuutta. Tuntuu hyvältä pärjätä vähällä. Olla onnellinen siitä, mitä on. Onko nyt se pehmeiden arvojen aika? Hyvinvointia ja rauhaa itse kasvatetuista porkkanoista, punajuurista, sipuleista, lehtikaalista ja härkäpavuista <3

Ekoa ja dharmaa

Namaste <3

Ihanuutta! Pyreneiden karuja maisemia, alkeellisia olosuhteita, eristyneisyyttä, meditaatiota, joogaa ja samanhenkistä seuraa. Niistä on onni tehty. Sain taas nauttia Sudakan ja Sadhitan erinomaisesta opetuksesta. Olen todella kiitollinen, että nuo miehet ovat saapuneet elämääni. Heidän avullaan olen saanut kaivettua todellista minuuttani esille ja luotua tasapainoa kaikkeen olevaan. Retriittipuitteina meillä oli Ecodharma, joka tekee todella arvokasta työtä. He yhdistävät ympäristöajattelun ja henkisyyden eläen yksinkertaista, mahdollisimman omavaraista ja sähkötöntä elämää karussa vuoristossa. He järjestävät vuosittain mm. retriitin aktivisteille tukeakseen heidän kamppailuaan paremman maailman puolesta ja antaen välineitä jaksamiseen ja omasta itsestä huolehtimiseen samalla, kun kamppailee esimerkiksi ilmastonmuutosta vastaan. Kuulemamme tulokset olivat äärimmäisen hyviä. Aktivistit olivat poikkeuksetta saaneet viikon retriitistä niin paljon antia, että olivat puolen vuoden päästä huomattavasti onnellisempia ja myös aikaansaavempia. Toivottavasti vastaavanlaiset retriitit yleistyvät muuallekin maailmaan. Tuntuu, ettei Suomen aktivistipiirit kuitenkaan ole vielä valmiita vastaanottamaan henkisyyttä negatiivisen, suorituskeskeisen ja ateistisen ilmapiirin sisälle, vaikka loppujen lopuksi buddhalaisuuden aatteet menevät pitkälti yksiin ympäristöaktivismin kanssa.

Pyreneiltä paluun jälkeen olen saanut olla kiitollinen monista pienistä arkisista ihmeistä. Enää ei tarvitse stressata niin paljon ruoan riittävyydestä, sillä mustikkasato on käsittämättömän mahtava. Vaikka kuinka kerää, kerää ja kerää, metsät ovat suorastaan sinisenä. Myös kantarelleja ja vaaleaorakkaita sain nautittavaksi. Ja mikä parasta, lehtikaalit kasvavat sittenkin! Myös härkäpavut kasvattavat jo palkojaan. Kaikki ei aina suju suunnitellusti, mutta asiat ratkeavat tavalla tai toisella <3 Hehee, ja päälläseisontakin alkaa sujua! 

 

Ruoan hankinnan haasteita

Elo on kuin entisaikaan. Seuraavan vuoden ruokailuni ovat kiinni siitä, miten hyvin pikkuruiset viljelykseni onnistuvat. Vaikkei omaa kotia olekaan, olen onnekseni saanut pienen palstan ruoan tuotantoon. Ongelmia on kuitenkin riittänyt viljelysten kanssa enemmän kuin tarpeeksi. Viime vuoden pensaspapusato oli tuottoisa, ja laskin myös tulevan talven proteiinin saannin papusadon varaan, kun rahasta on pulaa. Mikä lie ollut syynä, mutta pavut eivät tänä vuonna nousseet yhtä hyvin kuin viime vuonna. Vika lienee sekä mullassa, lannoituksessa että kastelussa. Koska vaellan jatkuvasti paikasta toiseen, en ole juuri päässyt viljelyksiäni hoitamaan, kastelemaan ja kitkemään ja se on kostautunut. Härkäpapujen suhteen on vielä toivoa, mutta pensaspapusato näyttää jäävän alle puolen kuvitelmistani. Olisin myös halunnut lehtikaalia säilöttäväksi, mutta myös lehtikaalisato näyttää menevän mönkään esikasvatuksen viivästyttyä. Toivoa on vielä porkkanoiden ja punajuurien kanssa. *Sormet ristiin* 

Tämä kesä on hyvin palauttanut todellisuuteen, kuinka vaativaa ja sitovaa ruoantuotanto on. Se, että olin ensin viikon Virolahdella, sitten viikon Saarijärvellä, pian viikon Suodenniemellä ja sen jälkeen Kataloniassa, ei oikein sovi yhteen ruoantuotannon kanssa. Tässä hyörinässä myös villivihannesten kuivaaminen säilöön on jäänyt vähäiseksi. Ainoastaan nokkosta ja valkoapilaa on hieman säilössä. Toivottavasti ehdin jossain välissä marjastamaan, sillä olen pois maasta myös koko syksyn sienestysajan.

Entisaikana ei ollut ruokajonoja eikä dyykkaysmahdollisuuksia. Viime vuonna sain nauttia näistä molemmista hätäavuista, mutta jatkossa tulen asumaan alueella, jossa kumpaakaan näistä apukeinoista ei ole. Saan siis todella tuntea, millaista on ennen ollut sadon epäonnistuttua. Pari litraa nokkosta, apilaa ja vähän papuja pitäisi riittää pitkäksi talveksi, sillä säännöllisistä tuloista ei ole tietoakaan. Ja kyllähän se niin vain menee, että ensin ruokitaan koirat ja sitten vasta saa oma nassu kuvun täytettä. Haasteita tulee riittämään. Ja mielen vahvuus kasvaa!

Onnellisuuden joogaa

"Kultaportin tuolla puolen,
satumetsä salainen.
Suljen silmät, kädet liitän,
aukee polku sisäinen.

Kulkee puiden latvuksissa
rauhan henki vilpoinen.
Taikalehdon siimeksessä
aarre, kukka kultainen.

Poimin lahjan kalliin, oivan,
sisältäni löysin sen.
Kuulen joogakellon soivan,
kiitos täyttää sydämen."

Olen kiitollinen joogan lahjan löytämisestä ja siitä, että joogasta on tullut polkuni. Joogaa kalliimpaa lahjaa ei voi ihmisellä olla, sillä jooga kulkee mukana, se tulee sisältä itsestä. Eikä ole mitään kauniimpaa elämässä kuin viettää aikaa muiden joogien kanssa rauhassa, eristyksissä. Jakaa sanaton rauha ja onni.

Joogan myötä tietoisuus kirkastuu ja olen tuntenut yhä syvemmin yhteyteni joihinkin sieluihin. Ilokseni kaksi niistä ovat koirani, joiden kanssa yhteytemme on syvä ja aistimme toistemme tuntemukset, vaikka olisimme kuinka kaukana toisistamme. Lisäksi olen huomannut, että minulla on vahva yhteys kahden sellaisen ihmisen sieluun, jotka eivät ole enää elämässäni, mutta aistin myös heidät syvästi. Jostain syystä meidän sielujemme ei kaikesta huolimatta ollut tarkoitus matkata tässä elämässä rinnan, vaan yhteys juontaa juurensa kauempaa. Yhteyden tunteminen on kallisarvoista, joskin raskasta kyseisten henkilöiden jatkettua tietään muihin suuntiin.

Deepak Chopran sanoin vielä: "Syvimmän nälkäsi voit tyydyttää vain löytämällä itsessäsi piilevät ulottuvuudet." 

Namaste <3

Kiertolaisuutta maailman poluilla

Muutama vuosi sitten stressasin kovasti sitä, miten saisin omaa hiilijalanjälkeäni pienemmäksi, kun olin jo ottanut kaikki keksimäni keinot käyttöön. Olin intohimoinen energiansäästäjä ja kierrättäjä, ja mietin paljon erityisesti asumisen kuormittavuutta. Elämä tuo kaikenlaista yllättävää eteen, ja enää ei ole tarvinnut uhrata ajatustakaan asumisen hiilijalanjäljelle, joka keskimääräisellä suomalaisella on varsin suuri neliöineen ja lämmityksineen. Nykyisin yövyn muiden nurkissa ja reissaan ympäriinsä pienen nyssykkäni kanssa, mukana pyyhe, vaihtovaatteet, hammasharja ja -tahna. Ympäristöasioiden suhteen olen saavuttanut melkoisen mielenrauhan. Käsitykseni maailman muuttamisesta on myös muuttunut, järjestömaailma on jäänyt taakse ja ihmisten mielenrauha on saanut ajatuksissani uuden merkityksen maailmankaikkeuden hyvinvoinnin kannalta.

Siinä missä majapaikkani vaihtuu alati, myös työtilanteeni elää jatkuvasti. Töitä on harvakseltaan, ja yleensä niistä tulee ilmoitus tunnin varoitusajalla. Elämäntilanteeni on opettanut suunnattomasti sopeutumista alituiseen muutokseen ja alun rauhattomuuden jälkeen olen alkanut nauttia tällaisesta elämästä. Elän hetki, päivä tai viikko kerrallaan. Joskin syksylle olen jo ilmoittautunut joogaopettajakoulutukseen Intiaan, joten jonkin asian olen miettinyt pidemmällä tähtäimellä. Taidan olla nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä aikamoinen erikoisuus, mutten enää stressaa siitä, etten tiedä, miksi haluan "isona" tai mitä haluaisin pidemmällä tähtäimellä tehdä. Olen viime kuukausina tavannut satoja tai jopa tuhansia uusia ihmisiä, erityisesti lapsia, ja oppinut heiltä ja elämänedellyksistä valtavan paljon. Käsitykseni elämästä, maailmasta ja suhtautumisesta omaan itseen ja muihin on kasvanut valtavasti. Uskon, että jatkossa kannan korteni kekoon tämän maailman hyväksi aivan erilaisin tavoin kuin menneinä vuosina ja se tuntuu todella hyvältä ja oikealta.