Elämää pikkuisen kanssa

Kukapa sitä ehtisi blogia kirjoitella, kun pieni ihme vie kaiken ajan. Niin, pieni menninkäinen saapui tähän maailmaan melkein puoli vuotta sitten ja muutti elämämme. Sen jälkeen elämään on mahtunut paljon iloa, naurua, väsymystä, ihmetystä, valtavaa rakkauden tunnetta, herkistymistä, huolta ja ties millaista tunnemyrskyä.

Vauvan kanssa pyrimme elämään mahdollisimman ympäristöystävällistä ja terveellistä elämää. Välttelemme muovia mahdollisimman paljon, uutena emme ole ostaneet lapselle juuri mitään ja nyt kun soseiden maistelu on alkanut, valmistan soseet itse luomuaineksista, tietysti mahdollisuuksien mukaan itse kasvatetuista.

Vauva muuttaa elämää, kaikkihan sen tietävät. Lapsettomat tuskin vain käsittävätkään miten paljon. Kävikö se minullekin? Nytkö todella minuakin kiinnostaa kakka-, uni- yms. keskustelut, siinä missä toki edelleen myös ympäristö- ja yhteiskunnalliset asiat. Kaikkea katsoo nyt kuitenkin myös toisesta perspektiivistä - mitä kaikki tarkoittaa perheelliselle. Yhtäkkiä kiinnittää huomiota asioihin, joille ei ennen tullut suoneeksi sekuntiakaan. Kuten miten mahdun kirppiksen käytäville vaunujen kanssa tai missä kohtaa junaa ovat lastenvaunujen paikat... ja tietysti, miten ihanaa olisi joskus väsyneenä nauttia tee- tai kahvikupillinen aivan rauhassa ilman, että vauva rääkyisi huomiota, jos se hetkeksikin jätetään. Tai umpiväsyneenä ottaa päiväunet, mutta ei, kun vauva on hereillä ja vaatii huomiota. Olin kuitenkin onnekas, sillä meidän vauvamme nukkui aluksi neljän tunnin päiväunia. Nyt puolivuotisena pisimmät päiväunet ovat kuitenkin kaksi tuntia ja ne hurahtavatkin suureksi osaksi vaunujen kanssa kävelylenkillä, jottei mökkihöperyys pääse iskemään. Ehtiihän siinä vielä yleensä syödäkin, kunnes murunen jo heräileekin. Omasta ajasta tai harrastuksista ei siis ole tietoakaan. Kävimme kyllä ensimmäisiä kuukausina muutamissa kokouksissa, mutta sittemmin se on muuttunut mahdottomaksi, kun liikkuvainen pikkuinen ei jaksa istua sylissä paikallaan. Kokoukset ovatkin siis menneet ympäriinsä kävelemiseen. Kenties taas hetken päästä helpottaa, kun hän voi konttailla ympäriinsä tutkimassa paikkoja, heh.

Tämä blogiteksti onkin melkoinen taidonnäyte, sillä pikkuinen on hereillä ja viihtynyt itsekseen lattialla melkein koko tämän kirjoittamisen ajan. Välillä on tosin pitänyt leikittää vähän.

Ja kaiken tämän keskellä huomaan minullekin tapahtuneen sen muutoksen, josta olen kuullut puhuttavan... sitä haaveilee omasta ajasta ja lepäämisestä, mutta jos voisi hetken olla ilman lastaan, iskee suunnaton ikävä ja aika kuluu vain tuumaillen, mitä omalle pienokaiselle kuuluu. Tai jos jonain päivänä vauva nukkuukin poikkeuksellisen pitkään päiväunia, menee loppuaika hermoillen, että miksihän se nyt noin pitkään nukkuu, onkohan kaikki hyvin ja että eihän tässä kannata mitään hommaa kuitenkaan aloittaa, kun pian se kuitenkin herää.

Aika aikansa kutakin. Tällaista vauvaelämää tällä hetkellä. Pitkään nukkumista ja omaa aikaa sitten taas joskus 18 vuoden päästä ;)

Pienenä suuressa maailmassa

Olen viime kuukaudet katsellut ja pohtinut elämää ja maailmaa osittain uusin silmin, entistä harkitsevammin ja perinpohjaisemmin, samalla omia muistoja kaivellen. Maailma ja ihmisten elämäntavat eriytyvät entistä hurjempaa vauhtia. Mm. tuloerot, ruokailutottumukset ja kulutustavat kulkevat kahteen eri suuntaan. Talouskasvu on sokaissut osan, osa elää vähällä joko omasta valinnasta tai pakotettuna. Viime vuosina olen ympäristönäkökulmien lisäksi pohtinut paljon ihmisten ruokailua, ja sitä, kuinka epäterveellisesti monet syövät. Ylipainoisten ja elintapasairauksien määrä kasvaa talouden ohella. 

Hormonien vaikutuksesta olen käynyt ajatuksissani läpi omaa lapsuuttani. Ruokavalio oli kaukana nykyisestä. Ala-asteikäisenä muistan syöneeni usein esimerkiksi sokeroituja muroja ja jogurttia, vanukkaita, kaupan valmislihapullia, -pizzoja, -hampurilaisia ja –kebakkoja, vaaleaa leipää, leikkeleitä, vehnää eri muodoissa sekä tietysti viikonloppuisin karkkia ja limua. Toki siinä sivussa ns. tavallista kotiruokaa ja onneksi sentään reilusti hedelmiä, marjoja ja salaattia. Nyt katsottuna silloinen ruokavalio oli kaikkea muuta kuin terveellinen, ja sain aimoannoksen esimerkiksi sokeria, säilöntäaineita ja lihan mukana tulleita antibioottijäämiä. Sen sijaan vitamiineja ja hivenaineita tuskin tuli tuollaisesta valmisruoasta juurikaan. Nykyisin kammoksun kaikkia noita aineksia enkä halua tulevan lapseni syövän kaupan valmisruokia, vehnää tai mitään sokeroitua. Suurin toivo terveellisestä ruokavaliosta on, kun siihen kasvaa lapsesta asti. Toivon, että lapsi oppii nauttimaan terveellisistä mauista ilman, että kaikki on kyllästetty sokerilla, rasvalla ja suolalla, mihin monen nykyihmisen makunystyrät ovat tottuneet. 

Ai niin, tässä taannoin törmäsin tutkimukseen, jossa yhtä perhettä (olikohan saksalainen) tutkittiin. Tutkimuksen alkaessa he söivät ns. tehoruokaa ja perheen jokaisen jäsenen, myös pari vuotiaan lapsen, virtsa sisälsi paljon kemikaaleja, erityisesti hyönteismyrkkyjä. Virtsan tutkimisen jälkeen heidän ruokavalionsa vaihdettiin täysin luomuksi. Kahden viikon jälkeen virtsat tutkittiin uudelleen, eikä kemikaalijäämiä enää ollut. Omasta terveydestä huolehtiminen ei siis ole niin kovin vaikeaa ja jo lyhyellä aikavälillä voi saada aikaan tuloksia.

Ruokavalion ohella ajatuksia herättää ihmisten kulutustottumuksiensa vuoksi saamat kemikaalimäärät. Altistumme valtavalle määrälle myrkkyjä väkisinkin, sillä niitä kulkee ilmassa ja niitä tulee ihoomme aina, kun käymme esimerkiksi kaupassa tai sairaalassa, saati sitten teollisuuslaitoksissa. Suurin osa kodeistakin on kyllästetty kemikaaleilla. Uudet huonekalut on käsitelty erilaisilla lakoilla ja palonestoaineilla, vaatteet sisältävät huomattavia määriä kemikaaleja ja muoveissa on mm. vaarallisia pehmentimiä. Keväällä islantilainen tutkija totesi, että jos hän olisi lisääntymisikäinen tai raskaana, hän olisi huolissaan ympäristön myrkyistä. Ajatelkaapa nykyaikana syntyviä lapsia, jotka altistuvat hedelmöityshetkestä lähtien valtavalle myrkkykuormalle. Lapsille vieläpä kannetaan lahjoiksi muovisia leluja, jotka on pehmennetty mm. ftalaateilla. Huh. Ja sitten vielä ihmetellään, miksi syövät lisääntyvät! Itse pyrimme välttämään muovisia leluja, ja muutenkin ostamaan sekä vaatteet että lelut käytettyinä, jotta niistä olisivat jo enimmät myrkyt lähteneet. 

Markkinat osaavat toki hyödyntää myös ympäristö- ja terveystietoisuutta. Hyvä esimerkki tästä on turvallisena puruleluna kaupattava Sophie-kirahvi, joka on valmistettu luonnonkumista. Se on varmasti yksi turvallisimmista leluista, joita lapselle voi hankkia, ja alittaa kirkkaasti leluille asetetut kemikaalirajat. Silti sekään ei yletä täyttämään elintarvikestandardeja, joita pitäisi mielestäni tarkastella silloin, kun kyseessä on ”syötävä” lelu. 

Markkinoiden toiminnasta muuten myös sellainen esimerkiksi, että keväällä julkaistiin tutkimus, jonka mukaan suosittu rikkaruohomyrkky Round Up aiheuttaa syöpää. Moniko luki sen? Heti perään alkoi massiivinen mainoskampanja, joka markkinoi Round Upia valtavan hyvänä ja tehokkaana rikkaruohojen tuhoajana. Vaikkei lukisikaan tutkimuksia kemikaalien myrkyistä, ihmettelen usein ihmisten mustavalkoista ajattelua. Jos joku kemikaali on suunniteltu tappamaan jotain elävää organismia, on se sitten kasvi tai vaikka hyttynen, eikö järki silloin sano, että se on myrkyllistä eläville soluille ja siten myös ihmisille?! Toivottavasti oma lapseni ei joudu samanlaisen hyttysmyrkky/karkote- ja Raid-pilvien keskelle kuin itse lapsena. 

Kaiken tämän tiedostaminen nykyelämäntavoista ei suinkaan ole helppoa. Perheeseemme on siis syntymässä lapsi syksyllä, ja olen miettinyt kasvatusta niin suunnasta kuin toisesta. Kaikkea tätä pohtiessaan huomaa olevansa todella yksin (tai kaksin). Missä ovat tiedostavat, terveellistä elämäntapaa noudattavat ekoperheet tai –ihmiset? Onkohan tulevan lapsen kasvatus jatkuvaa taistelua muita vastaan? Ei, emme halua muovileluja tai ylipäätään paljon leluja lahjaksi, ei, lapsemme ei syö karkkia tai juo limua eikä syö lihaa. Ei, lapsemme ei saa katsoa televisiota tai istua loputtomiin tietokoneen, kännykän tai muun ruudun ääressä. Kaikki tämä kuulostaa vieläpä kovin negatiiviselta, mutta tavoitteena on silti positiivinen, läsnä oleva kasvatus, jossa kannustetaan, rohkaistaan ja kehutaan sekä tehdään asioita yhdessä. Hoidetaan eläimiä, retkeillään metsässä, askarrellaan, laitetaan ruokaa, pelataan ja luetaan. Mutta haaveitahan nämä ovat, todellisuus voi olla (ja todennäköisesti on) paljon unelmia raskaampi toteuttaa. Olen kuitenkin valtavan onnellinen, etten hankkinut lasta parikymppisenä, sillä olen kasvanut itse valtavasti sen jälkeen ja saanut paljon tietoa. Toivon, että osaan nyt kasvattaa paremmin, läsnä olevammin ja tiedostavammin. Kaiken lisäksi nyt voin kasvattaa lasta maaseudulla, kaukana kaupungin melusta, saasteista, kiireisestä ilmapiiristä, kilpailusta ja valosaasteesta.

Luonnonlasta odotellen <3

Kohopenkkejä ja muita puutarhatöitä

Tuttuun tapaan kevät on ollut kiireinen puutarhassa. Suurin osa kasvimaan kylvöistä on tehty. Porkkanat, lantut, palsternakat, härkäpavut, salaatit, kyssäkaalit ja retiisit pääsivät maahan jo toukokuun alkupuolella. Myöhemmin on laitettu vielä punajuurta, kaskinaurista, perunaa, hernettä, pinaattia, sipulia ja valkosipulia. Pensaspapu on vielä laittamatta ja aion tänä vuonna odottaa rauhassa, että maa on varmasti riittävän lämmin. Esikasvatetut kaalitkin on koulittu lämpölavoihin ja tomaatit siirretty talon seinustalle. Kurpitsat ja kurkut pitäisi pian siirtää kohopenkkeihin. Kylvöksetkin ovat jo itäneet hyvin. Porkkanamaa pitäisi kitkeä jo ensimmäisen kerran, ja härkäpavut multasimme jo ja kitkimme enimmät juolavehnät ja leinikit.

Yksi kevään töistämme on ollut uusien kohopenkkien teko. Ne ovat hyviä kurpitsoiden ja kurkkujen kasvattamiseen eivätkä vaadi maan muokkaamista, joten periaatteessa niissä voisi kasvattaa mitä vain lannoitteen määrää säätelemällä. Kohopenkin voi tehdä myös esimerkiksi kivikkoiseen tai juurakkoiseen maahan, jossa viljely ei muuten onnistuisi. Yksinkertaisuudessaan kohopenkki tehdään niin, että maan voi ensin vuorata esimerkiksi paksulla sanomalehtikerroksella. Sen päälle laitetaan iso kasa risuja, jotka lahotessaan vapauttavat ravinteita. Risujen päälle laitetaan katetta, kuten olkia tai heinää, niiden päälle reilusti lantaa ja lopuksi kerros multaa. Meidän noin kolmimetrisiin kohopenkkeihin laitoimme jokaiseen noin kaksi kottikärryllistä hevosenlantaa. Lopuksi istutukset voi kattaa jälleen esimerkiksi heinällä rikkaruohojen vähentämiseksi.

Tein myös suuren kukkapenkin kohopenkkinä. Tai teimme. Selkäni ei oikein pitänyt tästä päähänpistosta, joten onneksi ihana puoliso tuli avuksi. Muutaman reilu kolmimetrisen hirren siirsin kehikkoon itse, mutta loppujen kanssa tarvitsin apua. Myös mullasta sain itse kärrättyä vain osan, ja loppujen lopuksi sitä tarvittiin yhteensä noin 25 kukkurallista kottikärryllistä sekä kärryllinen hevosenlantaa. Nyt toivon, että penkkiin valitsemani perennat pääsevät hienoon loistoon ja ilostuttavat meitä vuosia. Tähän penkkiin päätyi kahta eriväristä tarhapäivänliljaa, myskimalvaa, punapäivänkakkaraa sekä muurikelloa.

Myös muualle eri puolille puutarhaamme olen tänä vuonna kylvänyt reilusti lisää kukkia, toivoen, että ne myös itävät. Olen käyttänyt erilaisia siemensekoituksia, joiden olisi tarkoitus houkutella sekä perhosia että mehiläisiä. Toivottavasti siis mehiläisemmekin ne löytävät ja saavat ravintoa. Mikäli siemenet itävät ja kukat kasvavat hyvin, eri puolille pihaa kohoaa lisää mm. rohtosormustinkukkaa, iltahelokkia, kesämalvikkia, lehtoukonhattua, tarhaillakkoa, pensaskärhöä, päivänsineä, valkomesikkää ja auringonkukkia.

Kesälle on tietysti yhtä jos toisenlaista projektia mielessä, mutta toisaalta tänä kesänä olisi erityisen tärkeää myös antaa kropan ja mielen levätä ja rentoutua, nauttia kesästä, sillä vuoden päästä kesäelo tulee olemaan monin tavoin erilaista :)

Kohti uutta kasvukautta

Talvi meni suureksi osaksi leväten, koska sitä todella tarvitsin viime kesän ja pitkien työpäivien jäljiltä. Joitain pieniä töitä tuli tehtyä arjen rutiinien ohella, kuten purujen lisääminen tuvan lattiaan eristykseksi, tuvan hirsien höylääminen tasavärisemmiksi sekä puolipaneelien maalaaminen. Muutoin talvi tuntui vain hujahtavan kotielon, joogan opetuksen ja keikkatöiden parissa. Valon lisääntyminen on antanut taas kerran lisää energiaa, ja vaikka olin ajatellut viimekesäisen kukkapenkki-innostuksen jo laantuneen, huomaan taas suunnittelevani pihalla uusia penkkejä ja istutuksia, vieläpä aiempaa suurempia ja näyttävämpiä. Työläs kesä taas edessä.

Talvella emme hetkeen saaneet kananmunia, koska maatiaiskanoilla on tapana keskitalven aikoihin syödä omat munansa kalkin ja proteiinin saamiseksi. Toukkien puutteen ja vähäisen valon vuoksi munamäärä olisi muutoinkin vain paria kappaletta päivässä. Vähitellen valon lisäännyttyä on muninta taas lähtenyt huimaan vauhtiin, ja tällä hetkellä 50 maatiaiskanasta tulee päivittäin keskimäärin 20 munaa ja määrä kasvaa varmasti vielä kesää kohden. Niitä ei tietenkään tehdä munintapesiin, vaan saamme keräillä niitä kanalan lisäksi mm. navetan eri osista, koirankopista ja lampolasta. Viime kesänä moninkertaistunut kanaparvi on kuitenkin tuottanut syksystä asti myös päänvaivaa, sillä osa kanoista oppi syksyllä kulkemaan kasvimaalle joko aidan pienenpienistä raoista tai jopa lentämällä aidan yli. Nyt kaikki aukot on tukittu, mutta silloin tällöin kasvimaalta yllättää siltikin muutaman kanan - yleensä aina ne samat - kuoputtelemasta maata. Kylvöt ja taimet ovat siis suuressa vaarassa, kun niiden aika tulee. Eikä liiemmin huokuttaisi rakentaa parin metrin korkuista aitaa koko suuren kasvimaan ympäri tämänhetkisen noin metrin korkuisen sijaan. Saa nähdä, miten satomme käy tänä vuonna.

Tulevaa kasvukautta ajatellen viime vuoden satomääristä otti kyllä paljon oppia. Porkkanoita on edelleen jäljellä muutama juureslaatikollinen, vaikka laitan niitä yleensä jokaiseen ruokaan ja lisäksi raasteeksi salaattiin. 100 kiloa oli siis turhankin runsas sato, sillä pitkälle kesään ne eivät tule säilymään kellarin lämmetessä. Sen sijaan lanttuja on pitänyt säästelemällä säästellä sadon mentyä osittain pieleen. Palsternakkoja on sopivasti jäljellä, samoin lehtikaalia ja kesäkurpitsaa pakastimessa, pensaspapuja puolestaan yltäkyllin, punajuuriakin yli oman tarpeen ja härkäpapuja niin paljon, että saa rauhassa laitella proteiinipitoista papuruokaa omista pavuista. Tulevalle kesälle on siis tarkoitus hieman vähentää porkkanan ja pensaspavun määrää, kasvattaa lanttumäärää ja toivottavasti myös kaalimäärää, jos säät ja tuholaiset suovat :) Uusia lajikkeitakin olisi mukava kokeilla, jotta saisi itse tuotettuun ravintoon hieman vaihtelua. Monipuoliseen länsimaiseen ruokavalioon tottuneena en malta laittaa ruokaa aina vain omista juureksista, vaan vaihtelua tulee haettua kaupasta hankituista aineksista. Parsakaali olisi nyt ainakin tarkoitus ottaa kasvatukseen ja toivottavasti kyssäkaaliakin saamme viime vuotta enemmän. 

Koska pakastimemme pullistelivat syksyllä äärimmillään, kuvittelin myös marjojen riittävän. Onpas tainnut tulla nautittua reilusti marjoja tänä talvena, sillä jo yli kuukauden on joutunut säännöstelemään myös marjojen syömistä. Vadelmat loppuivat jo jouluna ja mustikoita ja mansikoita on enää muutamia litroja molempia. Kesälle on siis luvassa reilusti marjastusta! Ja liekö myös uuden pakastimen hankinta, heh. Tosin mansikoista olemme suuren osan säilöneet muutenkin kiehauttamalla ja lasipurkkeihin, joissa ne säilyvät kellarissa silloin tällöin käännellen (aluksi joka päivä).

Hevosenlannat on jo ajettu kasvimaalle ja nyt odotellaan vielä lopun roudan sulamista, jotta päästään kyntämään. Sitä ennen hevostakin pitää kyllä treenata parempaan kuntoon, jotta se jaksaa raskaan työn. Kylvöjä odotellessa pitäisi tehdä myös ensi talven polttopuita. Syksyllä tekemäni rangat on ajettu reellä pihaan, mutta suuri osa on vielä pilkkomatta. Ja kuinka ollakaan kaiken kasvimaa- ja kukkapenkkityön sekä palkkatyön lisäksi minulla on mielessä myös muutaman vanhan huonekalun kunnostus sekä parin huoneen järjestäminen uusiksi. Kangaspuutkin joutuvat siirtymään, joten sitä ennen pitäisi saada muutama mattokin paukutettua valmiiksi. Ei taida tänäkään kasvukautena olla töistä pula, vapaa-aikaa saatan kaipailla, vaikken maltakaan irrottaa käsiä mullasta.

Meiltä kysytään usein, miten vanha tilamme ja talomme on, mutta tähän mennessä olemme osanneet vastata ainoastaan, että talo on siirretty nykyiselle paikalleen vuonna 1925 muutaman sadan metrin päästä ja sitä ennen paikalla on ollut vanha torppa. Toissa kesänä löysin vanhan torpan kivijalan kääntäessäni maata uutta kasvimaata varten, ja torppa on ollut melkein samalla paikalle kuin nykyinen talo, jonka alkuperäistä rakennusvuotta emme edelleenkään tiedä. Sen sijaan tiedämme nyt, että tilamme on lohkottu toisesta suuremmasta tilasta vuonna 1859 ja nykyisin pajana toimivan, entisen pienen tuparakennuksen seinästä löysimme vasta kruunun leimakaiverruksen, jossa on vuosiluku 1865. Ainakin 150-vuotisjuhlaa vietämme siis tänä vuonna yhdelle tilan rakennuksista. Sittemminhän pihaan on tullut vanhempikin rakennus, kun kaksi vuotta sitten siirsimme hirsikehikon navetaksi, ja niistä hirsistä osa on kaiverrusten mukaan vuodelta 1780. Kunpa vain ehtisimme, jaksaisimme ja osaisimme huolehtia puitteista niiden ansaitsemalla taidolla ja arvostuksella.

Punajuuri-härkäpapuhummus - kotimaista valkuaista

Tiesitkö, että kotimaista lihaa syömällä tuet Amazonin sademetsien hakkaamista? Joissain piireissä asiasta keskustellaan kiivaasti ja soijan asemasta väitellään, mutta tavallinen suomalainen kuluttaja ei välttämättä tule ajatelleeksi, ettei suomalainen liha ole puhtaasti suomalaista. Eläimiä ei usein ruokitakaan tilan omien peltojen rehulla, vaan valkuaiseksi tuodaan soijaa Etelä-Amerikasta. Siitä huolimatta kasvissyöjiä leimataan usein siitä, että he osallistuvat soijan syömisellä sademetsän tuhoamiseen. Kuitenkin vain pieni murto-osa soijasta menee suoraan ihmisen suuhun, valtaosa päätyy eläinrehuksi. Vielä jos tietää sen, ettei kilo eläimen syömää ruokaa kasvata itse eläintä kilolla, ymmärtää, että syömällä lihaa tulee kuluttaneeksi huomattavasti enemmän soijaa kuin kasvissyöjät.

Uutinen lihantuotannon valkuaisen käytöstä:
http://yle.fi/uutiset/suomalainen_possu_syo_brasilialaisia_sademetsia/7756083

Se siitä saarnaamisesta, mutta on jo pitkään pitänyt laittaa resepti omaan herkkuumme, punajuuri-härkäpapuhummukseen. Suomessa viljeltyä härkäpapua voisi syöttää myös eläimille, mutta se on myös erinomainen valkuaisen lähde suoraan ihmiselle ja sisältää tärkeät aminohapot. Älä kuitenkaan laita omaa ruokaasi samoista härkäpavuista kuin mitä eläimille syötetään, sillä härkäpavusta on erikseen rehulajikkeet sekä herkullisemmat lajikkeet suoraan ihmisravinnoksi.

Tämä punajuuri-härkäpapuhummus on esimerkki siitä, miten herkullista ruokaa voit saada kasvattamalla ainekset itse. Yleensä hummuksessa käytetyn kikherneen voit mainiosti korvata härkäpavulla, kunhan muistat keittää sitä riittävän kauan. Omavarailijan proteiinipommi :) Itse valmistamme tätä aina kattilallisen kerralla, sillä se on niin hyvää! Sekä leivän päällä että lisukkeena.

Punajuuri-härkäpapuhummus

5 dl kuivia härkäpapuja
4-5 keskikokoista punajuurta
2 valkosipulin kynttä
1 sitruunan mehu
juustokuminaa
mustapippuria
n. 1/2 dl oliiviöljyä (enemmän, jos hummus tuntuu liian kuivalta)

Liota härkäpapuja yön yli. Seuraavana päivänä huuhtele ne ja keitä niitä väljässä vedessä ensin tunti. Sen jälkeen lisää sekaan pestyt ja halkaistut punajuuret. Keitä toinen tunti tai kunnes härkäpavut ovat riittävän pehmeitä. Kaada vesi pois, lisää muut ainekset ja soseuta sauvasekoittimella. Anna jäähtyä ennen tarjoilua.
NAM!

Lukuvinkkejä tulevalle vuodelle

Vuonna 2014 luin kirjoja kohtuullisesti, mutta erityisesti jäivät mieleen ne kirjat, joiden kirjoittajat ovat tehneet hypyn irti oravanpyörästä ja päättäneet elää elämäänsä juuri sellaisena, kuin siitä unelmoivat. Omilla ehdoillaan, omaa terveyttä ja haaveita kuunnellen. Hyläten asuntolainat, työpaikat aikatauluineen, kiireineen ja vaatimuksineen sekä tietysti yltiöpäisen kulutuksen. Nämä seuraavat neljä kirjaa luin itse suorastaan ahmien, sillä ne antoivat inspiraatiota myös omalla tiellä sekä loistavan muistutuksen siitä, miksi olen itse päättänyt hypätä ulos oravanpyörästä sekä elää jonkun mielestä kenties yksinkertaista elämää, vähillä tuloilla. Se elämä on kuitenkin rikkaampaa, elämyksellisempää ja nautinnollisempaa kuin palkkatyön ja rahan aiheuttama orjuus. Muiden kertomukset antavat kenelle tahansa tukea tiellä kohti omannäköistä elämää.

Näitä kirjoja suosittelen lämpimästi:

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä
Kaarina Davis: Toisinnäkijän päiväkirja
Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito
Päivi Kannisto: Elämäni nomadina

Vuosi 2015 saa alkunsa Laura Honkasalon kirjan kanssa Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman.

Syksyistä tunnelmointia kesän antimista nauttien

Kesä tuli, kesä meni. Samoin kävi melkein jo syksyn. Paahteiset kesäpäivät tiesivät töitä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Nyt saa nauttia työn tuloksista. Raataminen kasvimaalla tuotti edellistä vuotta paremman sadon. Niinpä elo-syyskuu kului säilöessä, säilöessä ja säilöessä. Pensaspapuja hapatin kahdeksan ämpärillistä ja pakastin höyrytettyinä varmaankin 20 litraa. Porkkanaa kertyi lähemmäs sata kiloa, punajuurtakin suuri juureslaatikollinen. Härkäpapua kuivattuna 12 litraa. Kurpitsaa noin 40 kiloa, josta suuri osa muuttui pikkelsiksi ja marmeladiksi, osa on sellaisenaan vielä kellarissa odottamassa keittojen ja piirakoiden valmistamista. Lisänä vielä perunaa, lanttua, kesäkurpitsaa, lehtikaalia, sipulia, keräkaalia jne. jne.

Päivien pimetessä työtahti vähitellen hidastuu, onneksi. Vuorossa on polttopuiden kerääminen metsästä, muiden harvennuksilta. Pinoja alkaa olla metsässä jo useita, mutta työtä riittää vielä. Samalla on pihaamme kohonnut lähes 100 vuotta vanha hirsikehikko, jonka olisi tarkoitus vuodenvaihteeseen mennessä valmistua saunaksi.

Tipuja tuli ties kuinka monta poikuetta kesän aikana. Piipitystä ja vipellystä riitti pihamaalla.

Kasvimaata

 Härkäpavut valmistuu.

 Yrttispiraalit tuottivat mahtavan yrttisadon.

Teinpä kevään aikana kukka- ja yrttitarhankin, joka oli loppukesästä jo täydessä loistossa ja kimalaisten lempipaikka. 

Portti johdattaa kukkatarhaan. 

 Kukkia ilmestyi muuallekin pihaan, ja uusia kukkapenkkejäkin muodostui kesän aikana lukuisia.

Kesäkurpitsat kasvaa valtaviksi.

Pensaspapuja riitti ämpäri toisensa jälkeen. 

Päivän sato.

Työtahdin vähän hidastuttua olen antautunut kirjojen ihmeelliselle maailmalle, ja aion nauttia loppuvuonnakin tuvan rauhallisesta tunnelmasta kynttilöiden ja teekupposten kera. Kaiken kiireen keskellä talollekin ehti tekemään pieniä uudistuksia kesän aikana. Mummola-tunnelma saa silti säilyä...

Pajutöitä ja vanhat huonekalut kuntoon

Innostuin taas kevään tullen tekemään luonnonmateriaaleista käsitöitä. Tein yhden jos toisenkin risukorin, joita on nyt eri puolilla taloa tuomassa kotoisuutta. Lisäksi opettelin punomaan pajuilla. Vaikka eipä se vaikeaa ole ja pajujakin on pellonvierusojat täynnä. Köynnöspyramidi odottaa kesäkelejä ja köynnöskasveja kiipeilemään varttaan pitkin. Pajutarjottimet koristavat tuvan "sohvapöytää", jona toimii viime kesänä pajasta pelastamani vanha puulaatikko.

 

Jo viime kesänä pelastin myöskin pajasta vanhan seinähyllyn, jonka hioin ja maalasin uuteen uskoon ja nyt se koristaa tuvan seinää notkuen yrteillä ja kuivatuilla sienillä täytettyjä lasipurkkeja. Tallista puolestaan kaivoin talon vanhan säilytyslaatikon. Missä lie huoneessa ja tarkoituksessa ollut joskus muinoin entisten sukupolvien aikana. Senkin hioin ja maalasin viime kesänä ja nyt se koristaa toista yläkerran huonetta kätkien vierasvarapeitot ja tyynyt hienosti uumeniinsa. 

Tämän alkukevään projekteistani yksi on viimein ollut pajassa ollut hieno lipasto... vai kaappi, piironki vai miksi sitä sanoisi. Se oli sinne työvälineisiin hautautuneena ja ollut ilmeisesti joskus vanhalla parilla käytössä. Reilu puolivuosisataa sitten paja oli nimittäin talon vanhan parin tupa nuoremman parin asuessa päätalossa. Päätin jo viime kesänä, että piironki pitää saada arvoiseensa kuntoon ja käyttöön. Tällä kertaa jouduin ensin raapimaan useita maalikerroksia pois, sitten hiomaan ja lopulta maalaamaan.

Nyt piironki on kaunistamassa yläkerran aulaa.

Kunnostamista riittää... kesällekin on luvassa ties kuinka monta projektia. Saa nähdä, mitä tuleman pitää.

Ruokaremontti - eroon vaarallisista viljoista

Olen pitkään kärsinyt mm. erilaisista vatsavaivoista, ihottumasta ja väsyneestä, tukkoisesta olosta. Jostain syystä aloin epäillä oireiden aiheuttajaksi viljoja, joten kokeilun vuoksi karsin kaikki viljat pois ruokavaliostani pari kuukautta sitten. Jo parin päivän jälkeen tukkoinen olo oli kateissa ja sain suorastaan virtapiikin. Vähitellen olo kuitenkin tasaantui ja ensimmäinen viikko oli hieman kuin vieroitusoireissa. Tunsin itseni jossain määrin levottomaksi ja nälkäiseksi. Viikon jälkeen kuitenkin helpotti ja aloin myös oppia, mitä voi syödä, kun ei laitakaan aamupalaksi tai välipalaksi suuhunsa leipää, puuroa tai mysliä eikä lämpimän ruoan lisäkkeenä ollut kertaakaan pastaa tai muutakaan viljaperäistä. Samalla yritin kiinnittää huomiota perunan ja riisin käyttöön, mutta niiden tarkkailu jäi vähitellen.

Jo muutettuani ruokavaliotani ja reseptejä etsiessäni törmäsin useisiin lähteisiin, joissa kerrottiin viljojen vaaroista. Mm. kirjat Vaaralliset viljat (Braly&Hoggan) ja Eroon vehnästä (Davis) kertovat viljojen aiheuttavan vatsaoireiden lisäksi mm. diabetesta, syöpää, ms-tautia, osteoporoosia, epilepsiaa, masennusta, ja lista jatkuu ja jatkuu. Aloin miettiä epilepsiani taustoja, koska sille ei ole ikinä kyetty osoittamaan mitään syytä, siis päähän kohdistunutta kolausta tai muutakaan. Keliakiankin yksi liitännäissairaus on epilepsia. Viljojen haitat eivät kuitenkaan välttämättä johdu keliakiasta, vaikka se lisääntyykin huimaa vauhtia. Keliakian lisäksi gluteeniherkkyys voi aiheuttaa täsmälleen keliakian kaltaisia oireita. Itsekin huomasin tämän, kun sorruin pari kertaa syömään vehnää - seurauksena ripuli. Ja keliakiavasta-aineeni on tarkistettu reilu puoli vuotta sitten eikä niissä näkynyt viitteitä keliakiasta.Olen nyt kuullutkin jo useamman lääkärin suusta, että viljojen käytöllä ja ärtyvän suolen oireyhtymällä on uusimpien tutkimusten mukaan yhteyksiä. Tämän mukaan siis vähintään 10% ihmisistä ei siedä viljoja. 

Kiinnostukseni terveelliseen ruokavalioon on prosessin aikana kasvanut ja kasvanut. Näiden parin kuukauden aikana olen kokeillut myös raakaruokaa ja huomasin sen sopivan minulle hyvin. Raakaruoka"pasta" valmistui kuorimaveitsellä kesäkurpitsasta ja porkkanasta ja kermainen, ruokaisa kastike avokadosta, liotetuista pähkinöistä, tomaateista, lorauksesta oliiviöljyä ja yrteistä. Täydelle raakaruoalle on kuitenkaan aio ryhtyä ainakaan toistaiseksi, sillä muutoinkin kestää totutella muutoksiin.

Innostuin niin, että tilasin ruoka-aineherkkyystestin, vaikka hirvitti ajatus itsensä pistämisestä neulalla ja testin tekemisestä. Selvisin kuitenkin siitä ja tulokseksi sain vereni reaktion 46 eri ruoka-aineelle. Minulla oli valmiiksi vahvat epäilyni siitä, mitkä täplät värjäytyisivät testissä ja osuin melko oikeaan. Vehnä, ruis ja durumvehnä osoittivat selkeät reaktiot. Sen sijaan gluteenille en reagoinut, mikä osoittaa, ettei viljojen osalta kyse ole aina gluteeniherkkyydestä, vaan muista ainesosista. Davis varoittaa kirjassaan nimenomaan viljojen nopeista hiilihydraateista ja sanoo niiden olevan sokeria pahempia ja riippuvuutta aiheuttavia. Olotilani kieltämättä oli sen mukainen viljat jätettyäni, vaikka ainoa säännöllinen viljanlähteeni oli puolison leipoma 100-prosenttinen ruisleipä. Epilepsiakin reagoi nopeisiin hiilihydraatteihin ja siksi suositellaan vähähiilihydraattista ruokavaliota, minkä vuoksi olin ajatellut välttää perunaa ja riisiäkin - huonolla menestyksellä. Kuinka ollakaan, testi osoitti reaktiot myös niille, erityisesti riisille, jonka olin ajatellut muutoin olevan melko neutraali ruoka-aine!

Kaiken kaikkiaan 46 ruoka-aineesta reagoin peräti 20:lle! Reaktioasteet olivat värien tummuuden perusteella jaettu asteikolle "vältä", "vähennä" ja "tarkkaile". Yhtään selkeää vältettävää ruoka-ainetta ei tullut, vaikka viljat, peruna, riisi, lehmänmaito ja kananmuna keikkuivat siinä rajoilla. Niiden käyttöä tulee selkeästi vähentää. Samoin inkiväärin (lempimausteeni!) sekä mantelin. Pähkinöistä reagoin vähintään lievästi kaikille muille paitsi parapähkinälle, sille ainoalle, jota en syö. Muita syönkin vähintään viikottain. Siispä mietin, onko reaktioilla tekemistä sen kanssa, mitä ruoka-aineita keho on tottunut saamaan ja reagoimaan niihin.

Testin tulos tekee arjestani melko haastavaa. Omavaraisuuteen pyrkivässä elämässä omien lehmien maidosta valmistettu jogurtti ja juusto sekä kananmunat ovat proteiininsaannin osalta avainasemassa. Näistä on nyt kuitenkin luovuttava, jos haluan kevyemmän olon. Onneksi en sentään reagoinut mitenkään esimerkiksi mansikalle, mustaherukalle, sienille, porkkanalle, kurkulle ja parsakaalille. Niinpä oletan myös testin ulkopuolisten mustikan, lantun, nauriin ja kesäkurpitsan olevan ok. Palkokasvit värjäytyivät lievästi ("tarkkaile"), mutta koska nämä ovat pähkinöiden poisjättämisen jälkeen ainoa kasvissyöjän proteiininlähde, enkä ole huomannut merkittäviä vaivoja niiden käytöstä, en aio niitä jättää. Tosin soijapapu oli reaktiolistassa erikseen ja siihen en reagoinut mitenkään, mutta sen käytön kyseenalaisuuden vuoksi en aio sitä lisätä ruokavaliooni. Kuinka ollakaan, en reagoinut tietenkään testissä yhdellekään liha- tai kalamuodolle. Tuloksista voisi päätellä, että minulle sopisi kunnon paleodieetti - juureksia ja lihaa. Noh, juureksia ja marjoja tuleman pitää, mutta niiden viljemisen lisäksi pitää myös panostaa härkäpavun, pensaspavun ja herneen viljelyyn ja keittää palkokasvit kunnolla ennen käyttöä. Vuohemme eivät myöskään ole olleet viime aikoina lypsyssä, joten toivomme, että niistä alkaa kunnon ruokinnalla saada maitoa, jotta pääsisin kokeilemaan vuohenmaidon ja -juuston sopivuutta minulle. 

Mielenkiintoista tässä kaikessa on se, kuinka länsimaalainen ruokavalio tuhoaa suolistojemme luontaisen bakteerikannan ja ruoka-aineherkkyydet lisääntyvät. Eipä omassa lapsuudessanikaan missään vaiheessa kyseenalaistettu valkoisen, puhdistetun vehnän tai sokeroitujen murojen ja jogurttien syömistä. Ei ollut suolistolla juuri töitä kuitujen puolesta. Onneksi edes näin aikuisiällä on havahtunut asiaan, joskin tekee pahaa samalla nähdä, millaista roskaruokaa nykypäivän lapset syövät.

Voimaa valuraudasta

Alhaisesta hemoglobiinista kärsivälle on monta muutakin keinoa saada rautavarastonsa nousuun kuin turvautua rautatabletteihin, jotka usein imeytyvät huonosti tai laittavat vatsan sekaisin. Itse tutustuin näihin keinoihin ihan vahingossa, kun hemoglobiinini todettiin puolessa vuodessa kivunneen ylöspäin 14 pykälää ilman, että olin tietoisesti tehnyt sen eteen mitään. Se ei ole koskaan ollutkaan matala, joten siihen ei ole tarvinnut kiinnittää huomiota.

Vanha, perinteinen keino saada rautaa vereen on käyttää ruoanlaitossa valurautapannua. Siitä imeytyy ruokaan rautaa, joka on helposti ihmiskehon käytettävissä. Suhtauduin tähän vähän skeptisesti siitä kuullessani enkä vieläkään tiedä tarkasti, kuinka terveellisestä tavasta on kyse, mutta ilmiselvästi toimivasta ja pitkään käytetystä. Internet on pullollaan tähänkin liittyviä vinkkejä, ja mm. vegaanit käyttävät valurautapannuja tarkoituksella raudan saamiseksi. Näin vanhassa talossa puuliedellä ruokaa laittaessa valurautapannu on myös ainoa oikealta tuntuva ratkaisu.

Toisaalta rautapitoisuuteni ovat varmasti kasvaneet myös siksi, että olen voimien kohentamiseksi syönyt B-vitamiineja sekä C-vitamiinia, joka auttaa raudan imeytymisessä. Voi olla, että pitkän kasvissyöntiaikani myötä olen kärsinyt piilevästä B12-vitamiinin puutteesta, vaikkei sitä ikinä ole todettu, joten todennäköisesti vitamiinien ottaminen on osaltaan saanut rautapitoisuuden kasvuun.

Terveellinen ruokavalioni on osaltaan tukenut muutoksia, sillä onhan puhdas itsekasvatettu ruoka kaikin puolin parempi, ja mm. punajuuri on hyvä raudanlähde. Nokkosen käyttäminen kastikkeissa ja teessä on myös yksi pieni lisä tähän kaikkeen. Pienillä valinnoilla voi selvästi tehdä paljon kehonsa eteen. Joskin nyt hemoglobiinini huitelee jo sellaisissa lukemissa, että se voisi vähitellen pysäyttää nousunsa, jottei tarvitse huolestua liian paksusta verestä. Kenties valmistan jonkin aikaa ruokani valurautapannujen sijaan tavallisissa kasareissa.

Keittiöpsykologiaa maalaiskunnasta

Mieleni kirkastui kummasti, kun tässä eräänä päivänä päätin, että lähden loppukeväästä kuukaudeksi tai pariksi töihin vanhaan työpaikkaani pääkaupunkiseudulle. Huojennukseen ei niinkään liittynyt se, että tiedossa on töitä, vaikka ne mukavia töitä ovatkin. Taloudellisesti Pirkanmaalta pääkaupunkiseudulle osa-aikaisen työn perässä lähtemisessä ei nimittäin juuri ole järkeä. Sen sijaan mieltä kirkasti ajatus, että pääsen taas tutuille seuduille, tuttujen ihmisten pariin ja ennen kaikkea tuttuun ilmapiiriin. Mainittakoon nyt silti, että Helsinki ahdistaa minua suuresti kiireisine ihmisineen ja kaupunkikulttuureineen. Silti Uudellamaalla on jotain sellaista tunnelmaa, joka on mielestäni kotoista - sitä tuttua ja turvallista. Sitä paitsi tässä viittaan pääkaupunkiseudulla pääsääntöisesti Vantaaseen, joka toki on huomattavasti rennompaa luokkaa kuin Helsinki ;)

Muuttaessani arvasin toki, että pieneen pirkanmaalaiseen kuntaan sopeutuminen ei käy tuosta vain. Joku täkäläinen Uudeltamaalta kotoisin oleva sanoi syksyllä sopeutumisen vieneen kolme vuotta. Tässä taannoin kuulin useammasta ihmisestä, joilta se oli vienyt kymmenen vuotta, ja nuo kymmenen ensimmäistä vuotta olivat kuluneet ajatuksin, että täältä on päästävä pois. Itse koen jollain tavalla samanlaisia tunteita, vaikken saa niistä täysin kiinni. On vaikeaa kuvailla ihmisten erilaista käyttäytymistä, mutta omat tunteet kertovat silti, että täällä ihmiset ovat erilaisia. Lienee pitkälti myös heidän kehonkielensä, joka viestii erilaisia asioita. Vastaanottamattomuutta, ylimielisyyttä, piittaamattomuutta, sisäpiiriytymistä. Koska piirit ovat pienet, olen jo huomannut, että sanat ovat suuria, teot pieniä. Tarkoittaen, että luvataan kauniita asioita, koska halutaan luoda ystävällistä ja kaunista kuvaa, pitää yllä suhteita, joita ei ole varaa rikkoa pienessä kunnassa. Useimmiten sanat jäävät kuitenkin leijumaan ilmaan, eivätkä yleensä johda käytännöntoimiin. Ironista on, että toinen osapuoli ei yleensä myöskään viitsi vaatia näiden sanojen saamista toteen, koska myös se tietäisi välien kiristymistä. Niinpä monien välit ovat muodollisen ystävälliset tai viileät.

Suuressa kaupungissa koen asioiden olevan jollain tavalla toisin. Koska siellä on helpompi olla anonyymi, ei jokaista kohtaamaansa ihmistä tarvitse mielistellä, koska tuskin enää tapaatte. Tämä toki ei tarkoita, että käyttäytyminen olisi ilkeää, mutta suurimmat kateettomat kohteliaisuudet ja lupaukset voi jättää sanomatta, kun niitä ei tarkoita, ja sitten jos tapaattekin uudestaan, ei välissä roiku lunastamattomia lupauksia. Kuvittelisi, että tällaisessa tilanteessa lupauksia olisi helpompi antaa ja toiset toki antavatkin, mutta omaa energiaa ei suurissa ympyröissä viitsi käyttää ylettömiin toisten miellyttämiseen ja katteettomiin sanoihin. Kaupungissa on ikään kuin lauma "rivikansalaisia", kun tällaisella pienellä paikkakunnalla voisi käytöksen perusteella olettaa olevan lähes paikkakunnan täydeltä poliitikkoja, joiden sanat ovat suuret, mutta teot pienet. Ainakin oma kokemukseni suuren kaupungin politiikasta ja poliitikoista vastaa täällä monien kuntalaisten käyttäytymistä.

Välillä toki mietityttää, onko nuori, korkeakoulutettu pääkaupunkiseudulta tulija täällä ei-toivottu, koska sellainen voi olla uhka sille, että kaikki sujuu vanhalla tutulla tavalla. Ilmeisesti? En tiedä, mutta vaikeaa on sopeutuminen ja todellisen kosketuksen saaminen ihmisiin. Monella tuntuu olevan niin valtava roolikuori päällä, ettei ihmisiin saa todellista kosketusta ja pääse näkemään heidän todellisia persooniaan. Sitä en kuitenkaan usko, että kaikki todella olisivat samasta muotista ;) Kaupungissa on tietysti helpompi olla juuri sitä, mitä on, sillä vaikka olisi kuinka erikoinen, aina löytyy joku toinenkin yhtä höyrypää. Pienellä paikkakunnalla omana itsenä saattaa vaikka erottua joukosta.

Nämä nyt toki ovat karikatyyrisiä kärjistyksiä, ja olen tavannut täällä myös ihastuttavia ihmisiä, joihin on saanut todellista kosketusta. Joka tapauksessa huomaan olevani helpottunut, että pääsen tuttuun ilmapiiriin ja samalla myös pääsen harrastamaan itselle rakkaita harrastuksia, joita täällä en pääse toteuttamaan. Kaikesta huolimatta olen siltikin maalaisihminen ja tiedän vastaavasti olevani helpottunut, kun pääsen pois pääkaupunkiseudun hektisestä arjesta. Kaikkeen sopeutuminen ottaa aikansa ja maamme on täynnä yllättävänkin erilaisia ihmisiä.

Eläimellistä menoa

Oikeutta eläimille -järjestö julkaisi tällä viikolla uutta materiaalia eläintiloilta. Taas kerran karu totuus eläintehtailusta ja eläinten hyväksikäytöstä ja välineellistämisestä on kaikkien nähtävillä. Silti suurin osa taitaa aktiivisesti kääntää katseensa ja mielensä muualle, jottei olisi mietittävä uudelleen omia helppoja ja laiskoja valintojaan. Eläinten hyvinvointi on mietityttänyt itseä muutoinkin lähiaikoina omien eläinten kautta. Kahdesta hevosesta, kahdesta lehmästä, kahdesta sonnipojasta, kahdesta vuohesta, kahdesta lampaasta, noin 30 kanasta ja 8 tipusta sekä kolmesta koirasta huolehtiminen käy täydestä työstä. Väkisinkin hiipii välillä mieleen ajatus, voivatko kaikki eläimemme hyvin, ovatko ne onnellisia ja saavatko elää arvoistaan elämää. OE:n materiaalin näkeminen laittoi kuitenkin taas asioita perspektiiviin. Toisaalta olen onnellinen, etten enää mieti tuotantoeläinten kärsimystä yhtä aktiivisesti kuin ennen, jolloin sitä vastaan taisteleminen oli yksi elämäni tärkeimmistä sisällöistä - ja äärimmäisen uuvuttavaa. Videot kuitenkin muistuttivat hyvin siitä, miksi veganismista luovuttuanikin käytän vain omista eläimistä tulevia munia ja maitoa. On myös aivan eri asia, lypsääkö lehmä päivässä 50 litraa vai 2 litraa. Saamamme maitomäärä ei suhteessa työmäärään ole tämän yhteiskunnan arvojen mukaan mitenkään "kannattavaa". Kyyttöjen pidon tarkoitus vain ei olekaan tuottaa maitoa tai euroja, vaan ylläpitää vanhaa maatiaiskantaa.


Lainsäädännön "kiellettyä häkkikanalat" ei voi sanoa eläinten olojen parantuneen. Videota katsoessa voi vain ihmetellä, eivätkö kanat muka ole häkeissä. Nyt ne ovat häkeissä parvittain, eivät yksittäin. Pienet tilat eivät kuitenkaan mahdollista luonnollista parvikäyttäytymistä, joten eläimet voivat jopa entistä huonommin keskinäisen stressin vuoksi. Näiden häkkikanojen puuhien seuraamisesta alkaa voida itsekin huonosti. On selvää, ettei näin tuotetut kananmunat ole terveellistä ravintoa, vaan täynnä stressihormoneja, jotka tekevät ihmiskeholle monin tavoin pahaa. Kanat ovat mitä kiehtovimpia eläimiä ja niiden touhuja on ihana seurata, kun ne saavat toteuttaa luontaista käyttäytymistään. Nautin omien kanojemme touhujen seuraamisesta, kun ne kuoputtavat toukkia pihalla, ottavat hiekkakylpyjä, juoksentelevat parvina ympäriinsä ja välillä etsivät orren jonkun puun tai pensaan oksasta lepotaukoa varten. Muutama päivä sitten kanamme pääsivät uuteen kotiinsa uuden navettamme valmistuttua. Siellä on enemmän tilaa ja kanat lentelevät orrelta toiselle ja kuopivat olkia ja hiekkaa. Kuukauden vanhat tiput piipittävät iloisesti niin, että pihalla raikaa. 

 

Parikuukautiset tiput orrella puissa ja emon kanssa juoksentelemassa pitkin pihaa. 

Ihmisten ja eläinten välisestä suhteesta kertoo myös se, että harvat maitotilat pitävät sonnia. Tai ainakin se on tiukasti kiinni kytkettynä, sillä isäntäväki ei pärjää sonnin kanssa. Onhan sonnia kohtaan ennakkoluulot jo puheissa, puskemaanhan ne vain alkavat, jos niitä lähestyy. Omat sonnipoikamme ovat nyt seitsemän- ja kahdeksankuukautiset ja pian äitiensä kokoiset. Vielä kesälaitumella ne olivat kesyttömiä, kun saivat ravata päivät isolla laitumella ilman ihmiskontakteja. Nyt kun lehmät ovat tulleet kotipihalle talveksi, ovat sonnitkin kesyyntyneet päivittäisen kanssakäymisen myötä. Toki ne saattavat vähän puskea, mutta hellästi ja huomiohakuisesti ja ojentavat sen jälkeen päätä ylös pyytäen rapsutusta kaulasta ja leuan alta. Tällaista kanssakäymistä ei ikävä kyllä tapahdu tiloilla, joiden maitoa ja lihaa ihmiset ostavat kaupasta. Niillä tiloilla eläimellä ei ole yksilöllistä arvoa, vaan se arvotetaan euroissa ja tehokkuudessa. Rapsuttelulle ei ole aikaa eikä taida usein olla haluakaan.

Tästä suuresta perheestämme nauttiessa toivoo, että yhä useampi ihminen heräisi miettimään nykymenon järjettömyyttä ja laittaisi elämän arvoissaan eurojen edelle.

OE:n muut materiaalit löytyvät täältä, katselu omalla vastuulla:
http://www.eläintehtaat.fi/#1

Syksyinen puhdistus

Kesä vei kiireineen voimat melko pahasti ja pari viikkoa sitten alkoi tuntua, että kaipaan kipeästi lepoa ja puhdistuskuuria. Mieltä on myös painanut vanhan tutun kohtalo Murmanskissa, ja usean yön unet ovat jääneet väliin huolien vuoksi pohtiessani, miten maailman tulevaisuuden puolesta taistelevia ihmisiä voidaan rangaista niin julmasti. Onneksi iltojen pimeneminen on hiljentänyt työtahtia ja illat on onnistunut vähitellen rauhoittamaan vaikkapa lukemiseen tai jalkahieronnalle. Voimaa on antanut myös syksyinen metsä, joskaan sinne tulee harvoin suunnattua vain rauhoittavalle kävelylle. Useimmiten mukana on ämpäri tai pari sienten tai puolukoiden poimimista varten. Jokapäiväinen metsässä oleilu on silti eheyttänyt ja rauhoittanut mieltä.

Jooga on ollut yksi tärkeä voimistaja. Opettamiseni alkoi taas noin kuukausi sitten ja uuden ryhmän vetäminen tuntuu hyvältä. Toivottavasti joku tunneilla kävijöistäkin oivaltaa, miten mainio hyvinvoinnin lähde jooga on. Halusin myös rauhoittua hieman pidemmäksi ajaksi joogan pariin ja vietin muutaman päivän joogakurssilla Frantsilassa. Päivät antoivat suunnattomasti voimia, keveyttä, mielenrauhaa ja hiljentymistä. Sinne mennessäni koin vielä, että kehoni voi huonosti ja terveys ei ole kohdillaan, mutta kahden vuorokauden jälkeen poistuin kokien kehoni kevyeksi ja vetreäksi ja mieleni tasapainoiseksi. Päätinkin suoraan jatkaa puhdistautumista, ja jatkoin ensin raakaruoka"paastolla" ja sen jälkeen päivän kunnon paastolla. Kehoni on niin kaivannut tällaista puhdistumista, sillä edellisestä kerrasta on jo liian pitkä aika. Toivon, että saan nyt pidettyä mieleni ja kehoni paremmin voivana ja uskallan pysähtyä kuuntelemaan tarpeitani. Onneksi sitä tukevat myös luontaishoitajaopinnot, joissa seuraava osuus on rentoutusterapia.

Syksy on oiva aika laskeutua lepoon, kuten luontokin tekee. Olen pysähdellyt katselemaan kasvimaatamme, joka kesän aikana vihersi kasvien paljoudesta. Kiitän siitä kaikesta ruoasta, jonka saimme ja ihailen syksyn värejä, jotka jo hetkeksi peittyivät talven valkeuteen. Lehmien palattua kesälaitumelta kotiin on rentouttavaa katsella niiden käyskentelyä ja rauhaisaa märehtimistä kotipihassa. Lampaatkin saimme kerittyä muutama viikko sitten kesän aikana kasvaneesta paksusta villasta, ja kesäiset tiput alkavat olla täysiä kanoja ja kukkoja, joiden puuhailua on mukava katsella niiden juoksennellessa pitkin pihamaata. Reilu viikko sitten kuoriutuivat vielä syystiput, joten elämää täällä nyt piisaa. 

Työ ei silti vieläkään lopu, sillä vaikka navetta on vesikatossa, on sisätyöt vielä tekemättä. Viimeiset perunatkin ovat vielä maassa, kasvimaa kyntämättä, polttopuita pitäisi halkoa talvea varten vielä monen monta kuutiota ja pienempiä hommia on melkomoinen liuta. Onneksi pimeys kuitenkin rytmittää ja tuudittaa rauhoittumiseen ja viltin alle yrttiteen kanssa käpertymiseen.

Suolasieniä ja hapatusta

Omavaraisuuteen pyrkiminen tietää kovaa työtä, mutta on myös palkitsevaa. Tänä vuonna sadot ovat olleet kohtuullisen hyviä ja vähitellen alkaa löytyä mukavasti sieniäkin. Koska sadot ovat aikaisempaa suuremmat, opettelen itselleni uusia, mutta muutoin vanhoja vanhoja säilöntätapoja. Erään vanhan heinittyneen metsätien varresta löysin 15 litraa karvarouskuja ja ne kerättyäni vietin loppupäivän säilöen niitä suolasieniksi. Yleensä karvarouskuja on löytynyt vain sen verran, että ne ovat päätyneet suoraan syötäväksi ja vain muita sieniä on riittänyt säilöttäväksi. Nyt saamme kuitenkin nauttia rouskuista myös talvella. 15 litrasta tuli pilkkomisen ja ryöppäämisen jälkeen kolme litraa säilöntäsankoon tiiviiksi puristettuja suolasieniä.

Suolasienten valmistus
- Pilko rouskut ja ryöppää niitä noin 5 min väljässä vedessä (sienten ja veden suhde 1:5)
- Huuhtele, jäähdytä ja purista vesi pois.
- Lado säilöntäastiaan ensin karkeaa merisuolaa, sitten tiivis kerros sieniä, taas suolaa jne. päättäen suolakerrokseen. Suolaa tulee noin 150 grammaa yhtä sienikiloa kohti.
- Aseta paino sienten päälle niin, että kaikki sienet peittyvät suolaveteen. Painoksi käy esim. kiviä muovipussissa, mutta säilöntäsangon säädettävä välikansi on tässä mitä kätevin. Mikäli suolavettä ei puristettaessa synny riittävästi kaikkien sienien peittymiseksi, lisää 1dl suolaa : 1 litra vettä (lämmitä ensin suolan liukenemiseksi ja anna jäähtyä).
- Säilytä viileässä (kellarissa tai jääkaapissa) ja tarkista välillä, että kaikki sienet ovat nesteen peitossa.

Aiemmin kerroin meidän jo hapattaneen mm. papuja. Lisäksi olemme kasvimaan harvennuksen jälkeen hapattaneet nauriiden ja lanttujen naatteja ja sitä lon uvassa myös syksymmällä pääsadonkorjuun jälkeen. Pienen satsin laitoimme myös vuohenputkea. Hapatus on yksinkertainen tapa säilöä kesän herkkuja talveksi.

Pensaspapujen hapatus
- Keitä pavut melko kypsiksi ja jäähdytä nopeasti, jotteivat veltostu.
- Valmista suolavesi, jonka suolapitoisuus 2,3%. Lämmitä niin, että suola liukenee ja anna jäähtyä.
- Laita säilöntäsankoon/-astiaan pohjalle muutama pala ruisleipää, lisää pavut ja kaada suolavettä päälle niin, että pavut peittyvät.
- Aseta paino niin, että pavut ovat veden peitossa ja sulje kansi.
- Säilytä ensin huoneenlämmössä muutaman päivän ja tarkkaile makua. Kun maku mielestäsi sopiva, siirrä viileään kellariin tai jääkaappiin. Tarkista välillä, että kaikki pavut ovat nesteen peitossa. Mikäli pinnalle muodostuu hiivaa, kuori se pois.

Me säilöimme papuja tavalliseen ämpäriin. 7 papulitran peittämiseen tarvitsi kaksi litraa suolavettä, johon siis tuli 46 grammaa suolaa. Painoksi laitoimme kiviä muovipussissa. Ruisleipää tarvitaan papujen hapattamiseen siksi, että keitetyissä pavuissa ei ole jäljellä maitohappokäymiseen tarvittavia bakteereja, joten ruisleivän avulla saadaan astiaan hapanjuuri. Ruisleivän asemasta voi käyttää myös hapanlientä aiemmista hapatteista, jos sellaisia on jäljellä. Kannattaa kuitenkin seurata, että maitohappokäyminen lähtee kunnolla käyntiin eli että hapanjuurta on riittävästi.

Kun säilötään naatteja, villivihanneksia tms. keittämättömiä aineksia, ei ruisleipää tarvita.  Niiden hapattaminen eroaa keitettyjen papujen hapattamisesta myös sikäli, ettei niihin lähtökohtaisesti tarvitse lisätä nestettä. Vihanneksia lisätään pienittyinä vähitellen sankoon ja survotaan niin, että niistä itsestään irtoaa nestettä. Joukkoon lisätään välillä suolaa. Kasvien oman nesteen tulisi riittää peittämään vihannekset. Mikäli näin ei ole, voi joukkoon lisätä jäähdytettyä suolalientä.

Ossi antaa mainiot ohjeet hapatukseen hienosäätöä myöden. Ja ei kun herkuttelemaan :)

Uusi kosketus luontoon - Mesikämmen kävi kylässä

Muistan, kuinka lukioaikoina ensimmäistä kertaa Seitsemää veljestä lukiessani tunsin suurta ja syvää yhteyttä sen aikaiseen elämäntapaan ja luontoyhteyteen. Metsään lähdettiin päiväkausiksi ruoan perässä, elämä koostui perustarpeiden tyydyttämisestä ja talot ja saunat tehtiin hirsistä joukkovoimalla. Tunsin kirjaa lukiessani, että olen syntynyt pari sataa vuotta liian myöhään. Nykyisin sanoisin, että kenties elin myös tuolloin. Tai sitten tuntemukset edelsivät sitä, että voisin saavuttaa monet noista kokemuksista myös modernina nykyaikana. Jo vuosikymmenen ajan olen askel askeleelta siirtynyt lähemmäksi luontoa, maaseutua ja omavaraista, luonnosta riippuvaista elämäntapaa. Kun navettahirsistämme löytyi merkintä 1785, jokin sydämessäni sykähti syvältä. Tuntui, että nyt ollaan oikealla tiellä ja näin sen kuuluu olla. Jostain selittämättömästä syystä 1700-luku tuntuu koskettavan minua poikkeuksellisella tavalla.

Nyt on taas tullut uudenlainen kosketus luontoon ja siihen, miten luonnonvoimien kanssa on opittava elämään rinnakkain, kuin satoja vuosia sitten. Olinkin jo jonkin aikaa ääneenkin ihmetellyt, eikö metsissämme todellakaan liiku muita suuria eläimiä kuin hirviä, peuroja ja ilveksiä. Kaikki Virroilla nähdyt karhut ovat olleet aivan toisella laidalla kaupunkia kuin missä me asumme ja olen kummastellut, miksei niitä meilläkin olisi. Kun pihaltamme lähtee metsään, tulee seuraava naapuri lännessä vastaan vasta 7,5km tarpomisen jälkeen, joten luulisi sellaisen metsäalueen houkuttelevan suurpetojakin. Muutamia kertoja kesän aikana omat koirat ja naapurin ajokoirat ovat olleet niin levottomia, että olen ajatellut metsässä liikkuvan jotain muuta kuin hirviä tai peuroja. Kerran tällaisena päivänä en uskaltautunutkaan mustikkaan sen syvemmälle metsään kuin parin sadan metrin päähän kotipihasta.

Hämmästelyni lienevätkin osuneet oikeaan, sillä eilen mesikämmen oli käynyt pihassamme herkuttelemassa mehiläispesällä. Kolme pesää oli avattu, mutta vain yksi tuhottu ja siinä olleita kehiä löytyi pellolta ja metsästä, kun karhu oli herkutellut toukilla, mutta jokin lienee säikäyttänyt sen tiehensä, kun ruokailu oli jäänyt kesken. Parhailta herkuilta se myöhästyi sikälikin, että hunajat on jo lingottu. Nyt jatkuu jännitys, oppiko se, että pihastamme löytyy helposti ruokaa ja palaa uudelleen. Olemme metsän laidassa, sivussa muista taloista otollisella paikalla ja lisäksi olemme lähiseudulla ainoa talo, josta löytyy mehiläisten lisäksi muutakin huonon päivän tullen houkuttelevaa ravintoa, kuten lampaita ja vuohia. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten eläimemme ovat suhtautuneet karhun vierailuun, sillä mehiläispesät ja talli ovat aivan lähetysten lammasaidan eri puolilla. Samoin hevoset ovat mahtaneet olla kauhuissaan seuratessaan tilannetta laitumelta. Silti kaikki on tapahtunut sellaisessa hiljaisuudessa ja huomaamattomuudessa, ettei koirakaan haavahtunut.

Karhun piipahdus on mukava muistutus luonnon kanssa rinnatusten elämisestä. Suurpetovahingot korvataan, joten voimme hankkia uuden pesän tilalle, vaikka se on sivuseikka. Kylällämme on ikävä kyllä myös yksi karhunkaatolupa ja petoyhdysmies kehoittikin soittamaan vaikka keskellä yötä... eipä taideta. Onneksi lupa ei myöskään koske aivan lähiympäristöämme, vaan karhu tulisi ajaa ensin kilometrin verran itään, jotta se saataisiin kaataa. Meillä otso on siis turvassa :) Silti toivon, ettei kyseessä ole naaraskarhu, joka ottaa pesillä käymisen tavaksi, koska silloin se opettaisi ensi kesänä myös pentunsa samoille tavoille ja naaras- ja pentukarhun kohtaaminen metsäkävelyllä ei kauheasti houkuttele.. tai niiden tapaaminen pihassa, ovathan pesät vain parikymmentä metriä etuovestamme. Voi myös olla, että hetken aikaa metsäkävelyt eivät ole pelkkää hiljaisuudesta nauttimista, vaan tulee kailotettua aikalailla ja pidettyä koirat kiinni. Vaikka vierailu hieman pelästytti, on hyvä muistaa ihmisenä paikkansa tällä planeetalla. Samoin on hyvä saada konkreettinen kosketus suurpetoihin, joita monet kaupunkilaiset ystävänikin kovasti puolustavat ilman, että heillä on tällaista käytännön kokemusta petojen kanssa rinnakkain elämisestä. Petoviha, tai pikemminkin pelko, on maaseudulla aikamoista ja juuri sen selättämiseksi yritämme itse suhtautua tähän rauhallisesti ja myönteisesti, sillä tällainen oli odotettavissa jonain päivänä. Sen sattuminen heti ensimmäisenä kesänä mehiläisten tultua meille kertoo tietysti jotain alueen karhukannasta. Metsien kuningas on melkoisen viisas ja perso makealle. 

Edit 1.9.:

Kuinka ollakaan nalle oli sitten oppinut "tavoille" ja palasi viime yönä apajille, puolenyön aikaan pesiä kolistellen. Talvea vasten on ilmeisesti mukava tulla popsimaan marjojen lisäksi muutakin. Tällä kertaa riistakamerat tallensivat ison otson kuljeskelemassa. Todennäköisesti kyseessä on uroskarhu. 

Joudumme nyt miettimään tarkoin, mitä teemme mehiläisten ja muiden eläinten kanssa, sillä pihaan uudestaan ja uudestaan palaava karhu alkaa olla uhka eläimille. Kunnon aidat tarvitsemme ainakin, sillä tällä hetkellä vuohet ja lampaat ovat pelkän lammasaidan takana ilman sähköjä. Jonkinlainen karhunkarkotuskeino pitää myös keksiä, jos haluaa metsässä käydä, kun nyt tietää, että karhu on jäänyt majailemaan lenkkimaastoihimme. Olisi kuitenkin mukava uskaltautua kaikesta huolimatta puolukoita ja sieniä keräämään.

Kesän tunnelmia

Kesä on ollut valtavan kiireinen. Navetan rakennus ehdittiin aloittaa vasta elokuussa, mutta hirret ovat onneksi nyt nousemassa jo hyvää vauhtia. Hirsistä löytyikin myös merkintä 1785, joten osa hirsistä on siis lähes 230 vuotta vanhoja! Kasvimaa, heinätyöt, polttopuiden teko, eläinten hoitaminen ja luonnonantimien kerääminen on vienyt suurimman osan ajasta. Kesä on lämmön ja kosteuden ansiosta suosinut kasvien kasvua, joten esimerkiksi porkkanat ovat jo nyt korjuukokoisia, vaikka juurikkaiden varsinaiseen sadonkorjuuaikaan olisi vielä melkein pari kuukautta. Pensaspapuja on tullut niin paljon, että on ollut vaikeuksia ehtiä kerätä ja säilöä kaikki. 10 litraa on keitetty ja pakastettu, 25 litraa hapatettu ja paljon tietysti syöty ja jonkin verran myytykin. Lisää tulee koko ajan. Myös punajuuret, lantut, nauriit ja härkäpavut kasvavat hyvää vauhtia ja perunaa on syöty jo pitkään. Tomaattisatokin on niin muhkea, että pääsimme tekemään ketsuppiakin. Herneet on korjattu, syöty sekä kuivattu useampi viikko sitten. Omenoita jaksoin pilkkoa, pujotella ja ripustaa kuivumaan noin 10 litraa, kunnes väsy iski. Ehkä tässä muilta töiltä ehtii vielä jatkaa sitäkin.

Voi tätä ihanuutta, kun monen viikon ajan kaikki ruokatarpeet on saanut omasta maasta ja sadon pitäisi riittää ruokkimaan meidät kokonaan ainakin jouluun asti ja juurikkaat riittänevät myös kevääksi. Varsinaisen sadonkorjuun lisäksi edessä on vielä sienestystä ja puolukan keräämistä.

 

 Heinät seivästettiin heinäkuussa ja nyt on lato täynnä heinää. Lisäksi on valtava määrä paaleja, sillä heinäsato oli niin hyvä, ettei kaikkea saanut millään seivästettyä.

Tipuja kuoriutui kesän aikana kaikkiaan 43 ja isoimmat ovat jo kaksikuukautisia ja kanan kokoisia. Lampaatkin palasivat kesän aikana hoidosta kotiin ja ovat kotiutuneet takaisin vanhojen tuttujen eläinkavereiden pariin. Hunajatkin on lingottu ja myynnissä, tarjolla ihanaa luonnonkukkahunajaa luomupeltojen keskeltä.

 

Lautanauhoja ja neulahuovutusta

Tässä kevään ja alkukesän aikana on tullut väkerrettyä kaikenlaista. Koska kansalaisopiston kansanomaiset nauhat -kurssi ei toteutunut, opettelin lautanauhojen tekoa kirjan avulla. Maikki Kariston kirja Lautanauhat: Suunnittelu ja kutominen on mitä parhain opus opettelun tueksi. Olen tehnyt vasta melko peruskuvioita ja lähinnä lettinauhoja ja rannekoruja. Ensimmäinen vyö on työn alla. Löysin myös kirppikseltä viimein halvalla lasten kangaspuut, joilla voi alkaa tehdä pirtanauhoja nopeampaan tahtiin.

 

Ensimmäiset tekeleet.

Neulahuovuttamisesta on myös tullut suuri ajanvietteeni. Laikun ja Pocahontasin villat on ensin karstattu käsin ja sen jälkeen olen joutunut tekemään melko paljon töitä neulan kanssa saadakseni ne sopiviksi palloiksi, sillä jaalalaisen suomenlampaan villa ei pelkällä mäntysuopakäsittelyllä tuosta vain muotoudu.

 

Nyt ei ole kuitenkaan taas vähään aikaan kesäkiireiltä aikaa käsitöille. Kasvimaa on onneksi taas kerran kitketty ja katettu, mutta hirsinavetan rakennus ja heinätyöt vievät aikaa. Kaiken keskellä yritän sisustaa kotiamme ja aittoja vanhaa aikaa tunnelmoiviksi. Sitä varten olen tehnyt jo hyviä löytöjä mm. purkamastamme hirsikehikosta, joka siirtyy navetaksemme, sekä autiotaloista. Hommaa teettää edelleen mm. pinkopahvien repiminen vielä muutamien huoneiden seinistä sekä muutamien huonekalujen entisöiminen. Marjatkin jo kypsyvät, joten pian on kiire mustikkametsällekin, ja monet villiyrtitkin ovat nyt parhaimmillaan. Kuivumassa on nyt mm. maahumalaa, siankärsämöä, puna- ja valkoapilaa, poimulehteä ja maitohorsmaa.

Koiratyttö sairastaa

Naanan sairastaminen on jatkunut nyt kaksi kuukautta. Välillä pääsimme jo virtsakiteistä eroon, mutta ne palasivat ennaltaehkäisevästä ruokavaliosta huolimatta. Palasimme siis jälleen liuottavaan ruokavalioon. Virtsan viljelytuloksista ei ole saatu mitään irti, sillä kuukausi sitten otetussa katetroidussa näytteessä saman tien näkyneet sauvabakteerit, joita eläinlääkäri ei tunnistanut, eivät kasvaneet viljelyssä. Viime viikolla otettiin uusi näyte ja taas oli bakteerien sekakasvua ja samaista sauvabakteeria, jota lääkäri ei tunnista. Näyte lähetettiin Eviraan jatkotutkimuksiin ja nyt eletään pelonsekaista aikaa.

Tämän keskellä olen menettänyt luottamukseni eläinlääkäriimme täysin, sillä hän ei ole edelleenkään tehnyt sellaisia perustutkimuksia kuin ultraääni, röntgen ja emätinvuodon tutkimus. Sen sijaan hän on arponut virtsanäytteiden tuloksia ja näemmä jättänyt huomiotta senkin, että virtsassa on ollut proteiineja, välillä liikaa valkosoluja, välillä puolestaan liikaa punasoluja. Hän ei myöskään reagoinut siihen, että Naanalla on virtsan karkailua ja pahimmillaan pissasi nukkuessaan alleen. Näin toimii ennen läänineläinlääkärinäkin toiminut muka arvostettu erikoislääkäri.

Sain tänään käsiini Naanan sairaushistorian ja viimein tavoitin eläinlääkärin, joka tuntui ottavan asian enemmän tosissaan. Tässä välissä jo yritin saada aikaa asemalle, jossa Naana steriloitiin ja kysyä heidän mielipidettään mahdollisuudesta, että steriloinnissa on jäänyt munasarjanpalanen vatsaan. Vastaanotto oli jäätävä enkä aio toiste asioida siellä. Niinpä nyt joudumme arvalla lähtemään uuteen lääkäriin ja toivon todella, että tällä kertaa saamme kohdata asiallisen ja asiantuntevan lääkärin. Tosin vielä pitää jännittää kolme päivää ennen tutkimusaikaa, mutta sentään pelkän kuvauksen perusteella saimme heti tunninmittaisen ajan ja lääkäri aikoo ottaa ultran ja verinäytteet.

Lueskellessani sairaushistoriaa ja etsiessäni internetistä tietoa alkoi mieleen hiipiä pelko, että kyse on vakavasta verisairaudesta tai kasvaimesta. Ainakin jälkimmäinen olisi voitu jo kaksi kuukautta sitten todeta ultralla, mutta ei. Muita mahdollisuuksia ovat diabetes sekä munuais- ja maksaperäiset sairaudet. Pitääkin alkaa lotota, jotta tulevista jättimäisistä eläinlääkärilaskuista selvittäisiin. Kaiken kukkuraksi Naana ei suinkaan ole ainoa läheiseni, joka on vakavasti sairas. Elämän antamat haasteet tuntuvat taas todenteolla kasaantuvan. Alkaa tuntua samalta kuin viisi vuotta sitten, kun kuukauden sisällä kuoli kolme sukulaista ja itse sairastuin epilepsiaan. Nyt on vieläpä kyse paljon läheisemmistä kuin silloin. Kuinka ollakaan tälläkin kertaa omakin terveys reistailee, mutta sen tutkimukset ja mahdollinen leikkaus saavat nyt odottaa niin pitkään kuin vain mahdollista. Kaikki ponnistukset vaaditaan nyt muiden haasteiden kanssa. 

Maalta kaupunkiin... vai toisinpäin

Olen taas viime aikoina törmännyt räikeästi maalla ja kaupungissa asumisen eroihin. Yksi suurimmista eroista tuntuu olevan asenneilmapiirissä. Kaupunkilaisille luonto on usein jotain pelottavaa, likaista, hallitsematonta... olen jopa kuullut luonnossa liikkumista kuvattavan "luonnottomaksi". Eli vieraantuminen luonnosta on melko totaalista. Maaseudulta löytyy sen sijaan edelleen persoonallisuutta. Ihmisten kanssa pysähdytään puhumaan ja vaihtamaan kuulumisia, vastaantulijoita tervehditään, olivat ne sitten tuttuja tai tuntemattomia ja naapurista saa aina apua tarvittaessa. Tai vaikka päiväkahvit. Mitä tulee autoiluun, maalaisilla kyllä on autoja, mutta eivät tunnu kaupunkilaiset juuri jäävän jälkeen, ja maaseudulla turhat ajot jäävät vähiin pitkien välimatkojen vuoksi. Molemmissa päissä kyllä äimistellään sitä, miten pärjään 25 kilometrin päässä keskustasta ilman ajokorttia. Pitää huoltaa pyörä hyvin. 

Ehdin saada onneksi vain pintaraapaisun siitä, millaista on asua taloyhtiössä. Hiekka ei kelpaa pihassa, vaan pitää olla laattoja. Nurmikon laidassa on oltava kyllästetyt laudat, jottei nurmikko leviä. Jokaisella on oltava tismalleen samankokoinen ja samalla tavalla aidattu aita. Mutta entäs sitten kierrätys? Naapureilla ei ole aavistusta, mikä kuuluu mihinkin roskapönttöön. Vesi- ja sähkömittarit ruksuttuvat muilla suorastaan tähtitieteellisissä lukemissa. Huhhei, onpahan hyvä muistutus siitä, millaista ns. "tavallisen" tallaajan elämä nykyisin on. Ei ihme, jos ei vakityön kuukausipalkka riitä, vaikka itsellä riittää keikkatöiden palkat kattamaan peruselämisen. Tuntuu pahalta, että naapurisovun joutuisi rikkomaan alkamalla taistoon kyllästettyjä lautoja ja laattoja vastaan säilyttääkseen edes ripauksen luonnollisuutta ja voidakseen kasvattaa kotipihassaan edes jotain suuhun pantavaa ilman maaperän laudoista kulkeutuvia myrkkyjä.

Junassa puolestaan kuulin muutaman keski-ikäisen naisen puhuvan kerran siitä, miten elämäntavat ovat muuttuneet. Ei nykynuorten sukupolvi ole enää valmis tekemään kunnolla työtä. Entisaikaan sitä viljeltiin perunatkin itse ja oli ihan maakellaritkin. Mutta kuka sitä enää jaksaa villasukkia kutoa, onhan se niin työlästä.

Onneksi pystyn jättämään kaupungin pölyt taakseni. Kasvimaa on kynnetty ja äestetty hevosvoimin ja lannoitettu hevosenlannalla. Kylvettyä on saatu jo härkäpapu, herne, pensaspapu, porkkana, varhaisperuna, punajuuret, palsternakat, sipulit, salaatit, pinaatit... lämpölavalla kasvaa tomaattia, kurkkua ja kesäkurpitsaa. Lanttu ja nauris sekä lisää perunaa pitäisi saada vielä maahan. Kuusi pesää mehiläisiä saapui huolehtimaan pölytyksestä. Aika hyvä nokkossatokin on kuivumassa. Vapaa-ajalla vääntelen risuista kransseja, opettelen tekemään uudenlaisia lautanauhakuvioita ja neulon niitä "työläitä" villasukkia. Tosin vapaa-aika käy pian vähiin, kun alkaa navetan rakennus, heinien seivästys, kasvimaan kitkeminen yms. kesähommat. Niin ja toiminimi Maatiaispihakin on saanut Y-tunnuksen!

 

Äestys sujui juoksuvauhdilla

 

Ujo-vasikka

 

Kevätauringosta nautiskelua

Toukokuun alun härkäpapurivit

Naavaista askartelua

Keväiset säät ovat houkutelleet samoilemaan korpiin ja tarttumaan luonnonmateriaalikäsitöihin. Hakkuutähteiden seasta löytyi roppakaupalla naavaa ja luppoa ja aloin väkertää niistä kransseja. On ihanaa, miten etelän metsistäkin löytyy nykyisin naavaa reilusti, toisin kuin lapsuudessani. Tunnen sitä kohtaan silti suurta kunnioitusta, niin ettei sitä mielellään revi puista, vaan kerää vain maasta. Viime päivien kovan tuulen jäljiltä myös vanhojen kuusien juurella on lojunut paljon naavaisia oksia, joten materiaalit muutamaan kranssiin kertyi helposti.

 

Olen vuosien varrella kerännyt talteen kaikenlaisia koristeita mm. saamistani kukka-asetelmista ja nyt niitä voi käyttää omissa kädentöissä. Kaunis ruostunut kulkunen pääsi roikkumaan tähän kranssiin. Tekeleet jäivät kuitenkin vielä hieman keskeneräisiksi, sillä tarpeista puuttui mm. rautalankaa ja pellavanarua. 

Myös koirat nauttivat metsässä juoksentelusta, ja Naana tuntuu aavistuksen pirteämmältä tai sitten se vain onnistuu unohtamaan kipunsa metsässä. Joskin kipulääkkeen täysi vaste pitäisikin olla jo saavutettu, mutta toistaiseksi ei ole vielä tietoa, onko itse vaiva helpottanut yhtään.