Olen parin vuoden ajan kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että ruokani tulisi mahdollisimman läheltä ja olisi mahdollisimman puhdasta. Joskus se on kuitenkin haastavaa. Maatilalla työskennellessä se oli helppoa, samoin kesäaikaan, kun päivän ateria-ainekset voi nostaa suoraan omasta kasvimaasta tai kerätä lähiluonnosta. Talvella on kuitenkin vaikeampaa, koska kasvimaan antimet eivät riitä koko vuodeksi eikä edes olisi maakellaria, jossa säilöä ne. Sienistä, villivihanneksista ja marjoista saa kyllä nauttia tähänkin vuodenaikaan säilömisen ja kuivaamisen ansiosta.
Olen viime kuukaudet elänyt kuin kaksoiselämää, osittain maaseudulla, osittain keskustaelämää pienessä kunnassa pääkaupunkiseudun tuntumassa. Samalla olen alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota monien ympäristöystävälliseen elämään pyrkien kaupunkilaishippien ruokailutottumuksiin. Kasvissyönti on monille tärkeää eettisistä syistä, mutta sitä perustellaan myös ympäristösyillä. Aiheuttaahan eläintuotanto mm. valtavat metaanipäästöt ja on tutkimusten mukaan yksi suurimmista ilmastonmuutoksen syistä. Kun kaupunkilainen hakee kasvisluomuruokansa kaupasta, saattaa kuitenkin jäädä tarkistamatta, mistäpäin maailmaa ruoka tulee. Esimerkiksi juureksissa suositaan helposti kotimaista ja niitä on myös tarjolla. Monet kasvissyöjän ruokavalion hienoudet kuskataan kuitenkin kaukaa. On erilaisia papuja, hirssiä, quinoaa, siemeniä jne. Jos vaivautuu lukemaan luomupakkauksen kyljestä, mistä ruoka on tuotu, on tuotantomaa useimmiten Kiina, Intia tai jokin Etelä-Amerikan maa. Ilmastonmuutoksen kannalta merkittävintä on kuitenkin se, millä ruoka kuljetetaan kaupasta kotiin - autolla, julkisilla liikennevälineillä vai kävellen. Pienempi tekijä on, onko ruoka kuljetettu kauppaan Suomesta vai ulkomailta.
Mikä usein jää huomioimatta, on kuitenkin ravinnetase. Toisin sanoen, kun syömme tänne kaukaa kuljetettu ravintoa, on se pois lähtömaan maaperän ravinteista, sillä täältä ei vastaavasti ole vientiä. Tunnettu faktahan on myös, että sademetsiä raivataan koko ajan lisää sekä pelloksi että laidunmaaksi, sillä maaperä köyhtyy nopeasti metsien hakkuun jälkeen eikä pysty tuottamaan satoa pitkään, joten uutta maata on raivattava jatkuvalla syötöllä tilalle. Tosin länsimaat ovat vastanneet maan köyhtymiseen massiivisella lannoiteteollisuudella. Vaikka se korjaa ravinnetaseita, lannoitteiden tuottaminen kuluttaa valtavasti energiaa ja lannoitteiden valmistamiseen käytetään pääasiassa kaivosmineraaleja. Sademetsistä raivattu viljelymaa ei myöskään pysty sitomaan ravinteita humuskerroksen huuhtoutuessa pian pois, eivätkä kemialliset lannoitteet muutoinkaan pysty pitämään maaperää pitkään riittävän huokoisena ja viljelykelpoisena.
Mihin tänne tulevat ravinteet sitten päätyvät? Joskus suoraan kaupan hyllyiltä kaatopaikoille mätänemään tai polttoon. Joskus ruonsulatuksemme kautta viemärien kautta jätevedenpuhdistamoihin ja sieltä edelleen läjitykseen. Joskus harvoin kotikompostiin (tähteiden tai huussin kautta) ja sieltä kenties jopa kasvimaan lannoitteeksi. Toki osa ravinteista varastoituu kehoomme ja kulutamme niitä edelleen eri tavoin ja osa päätyy suoraan sanottuna kehojemme mukana hautausmaille.
Lähiruoka onkin noussut viime aikoina suorastaan trendisanaksi. Lähinnä ruoan alkuperän tuntemisen ja puhtauden vuoksi. Pääkaupunkiseudulla onkin useita luomutiloja, jotka toimittavat tilauksia viikottain kotiovelle asti (tästä toki herää kysymys, kannattaako ruokaa tilata autokuljetuksella kotiovelle). Kellarin puutteen takia ei siis tarvitse hylätä ajatusta kotimaisten tuotteiden saamisesta, joskin niitä pitää tilata useammin pienissä määrissä. Niille, joilla kellari on, ympäristöystävällisin vaihtoehto on oma tuotanto, joko omalla pihalla tai viljelypalstoilla. Kaupan päälle kasvimaalla puuhailu on rentouttavaa ja pitää huolta mielestä ja kehosta. Lisäksi itse kasvatettu ruoka maistuu yleensä monin verroin paremmalta kuin kaupan ketjut läpikäynyt. Vaikkei viljelymahdollisuuttakaan olisi, voi kerätä luonnosta mitä erilaisimpia ravintokasveja. Sienet ja marjat ovat niistä tutuimpia, mutta esimerkiksi nokkonen, apilat, maitohorsma, voikukka, vuohenputki, poimulehti ja siankärsämö säilyvät myös kuivattuina ja ovat hyvää ravintoa läpi vuoden. Nettikin on nykyisin pullollaan vinkkejä villivihannesten käyttöön. Nam!
Olen viime kuukaudet elänyt kuin kaksoiselämää, osittain maaseudulla, osittain keskustaelämää pienessä kunnassa pääkaupunkiseudun tuntumassa. Samalla olen alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota monien ympäristöystävälliseen elämään pyrkien kaupunkilaishippien ruokailutottumuksiin. Kasvissyönti on monille tärkeää eettisistä syistä, mutta sitä perustellaan myös ympäristösyillä. Aiheuttaahan eläintuotanto mm. valtavat metaanipäästöt ja on tutkimusten mukaan yksi suurimmista ilmastonmuutoksen syistä. Kun kaupunkilainen hakee kasvisluomuruokansa kaupasta, saattaa kuitenkin jäädä tarkistamatta, mistäpäin maailmaa ruoka tulee. Esimerkiksi juureksissa suositaan helposti kotimaista ja niitä on myös tarjolla. Monet kasvissyöjän ruokavalion hienoudet kuskataan kuitenkin kaukaa. On erilaisia papuja, hirssiä, quinoaa, siemeniä jne. Jos vaivautuu lukemaan luomupakkauksen kyljestä, mistä ruoka on tuotu, on tuotantomaa useimmiten Kiina, Intia tai jokin Etelä-Amerikan maa. Ilmastonmuutoksen kannalta merkittävintä on kuitenkin se, millä ruoka kuljetetaan kaupasta kotiin - autolla, julkisilla liikennevälineillä vai kävellen. Pienempi tekijä on, onko ruoka kuljetettu kauppaan Suomesta vai ulkomailta.
Mikä usein jää huomioimatta, on kuitenkin ravinnetase. Toisin sanoen, kun syömme tänne kaukaa kuljetettu ravintoa, on se pois lähtömaan maaperän ravinteista, sillä täältä ei vastaavasti ole vientiä. Tunnettu faktahan on myös, että sademetsiä raivataan koko ajan lisää sekä pelloksi että laidunmaaksi, sillä maaperä köyhtyy nopeasti metsien hakkuun jälkeen eikä pysty tuottamaan satoa pitkään, joten uutta maata on raivattava jatkuvalla syötöllä tilalle. Tosin länsimaat ovat vastanneet maan köyhtymiseen massiivisella lannoiteteollisuudella. Vaikka se korjaa ravinnetaseita, lannoitteiden tuottaminen kuluttaa valtavasti energiaa ja lannoitteiden valmistamiseen käytetään pääasiassa kaivosmineraaleja. Sademetsistä raivattu viljelymaa ei myöskään pysty sitomaan ravinteita humuskerroksen huuhtoutuessa pian pois, eivätkä kemialliset lannoitteet muutoinkaan pysty pitämään maaperää pitkään riittävän huokoisena ja viljelykelpoisena.
Mihin tänne tulevat ravinteet sitten päätyvät? Joskus suoraan kaupan hyllyiltä kaatopaikoille mätänemään tai polttoon. Joskus ruonsulatuksemme kautta viemärien kautta jätevedenpuhdistamoihin ja sieltä edelleen läjitykseen. Joskus harvoin kotikompostiin (tähteiden tai huussin kautta) ja sieltä kenties jopa kasvimaan lannoitteeksi. Toki osa ravinteista varastoituu kehoomme ja kulutamme niitä edelleen eri tavoin ja osa päätyy suoraan sanottuna kehojemme mukana hautausmaille.
Lähiruoka onkin noussut viime aikoina suorastaan trendisanaksi. Lähinnä ruoan alkuperän tuntemisen ja puhtauden vuoksi. Pääkaupunkiseudulla onkin useita luomutiloja, jotka toimittavat tilauksia viikottain kotiovelle asti (tästä toki herää kysymys, kannattaako ruokaa tilata autokuljetuksella kotiovelle). Kellarin puutteen takia ei siis tarvitse hylätä ajatusta kotimaisten tuotteiden saamisesta, joskin niitä pitää tilata useammin pienissä määrissä. Niille, joilla kellari on, ympäristöystävällisin vaihtoehto on oma tuotanto, joko omalla pihalla tai viljelypalstoilla. Kaupan päälle kasvimaalla puuhailu on rentouttavaa ja pitää huolta mielestä ja kehosta. Lisäksi itse kasvatettu ruoka maistuu yleensä monin verroin paremmalta kuin kaupan ketjut läpikäynyt. Vaikkei viljelymahdollisuuttakaan olisi, voi kerätä luonnosta mitä erilaisimpia ravintokasveja. Sienet ja marjat ovat niistä tutuimpia, mutta esimerkiksi nokkonen, apilat, maitohorsma, voikukka, vuohenputki, poimulehti ja siankärsämö säilyvät myös kuivattuina ja ovat hyvää ravintoa läpi vuoden. Nettikin on nykyisin pullollaan vinkkejä villivihannesten käyttöön. Nam!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti