Istun tässä kahvilan terassilla vehreitä Himalajan rinteitä tuijotellen. Joogaopettajakoulutus on suoritettu ja sen jälkeenkin koettu paljon. Monien kurssilaisten kanssa suuntasimme kurssin jälkeen läheiseen McLeod Ganjiin ja yhden yön jälkeen vielä hieman ylemmäs vuorenrinteille rauhallisempaan Dharamkotin kylään. Olemme viettäneet täällä reilun viikon nauttien buddhalaisesta ilmapiiristä, tiibetiläisyhteisöstä ja rennosta ilmapiiristä. Täällä on kovin erilaista kuin muualla Intiassa, sillä tiibetiläiset tekevät alueestaan aivan omalaatuisen kulttuureineen. Tunnelma on huomattavasti ystävällisempi kuin muualla ja toisaalta turistit näkyvät katukuvassa enemmän kuin muualla, sillä Dalai Lama houkuttaa tänne paljon matkaajia.
Olin muutaman päivä patikoimassa vuorilla. En saanut ketään kavereistani mukaan, joten lähdin yksin oppaan kera. Korkein saavuttamani kohta oli vain 3200 metriä ja hieman jäi hampaankoloon, että viereinen 4500 metriä korkea Moon Peak jäi huiputtamatta. Jotain piti jättää seuraavaan kertaan ;) Yön vietin vajaan kolmen kilometrin korkeudessa Triundin leirissä ja oli kyllä todella kaunista, kun auringonlasku värjäsi huiput punaisiksi, tähtitaivas oli kirkas ja alla näkyivät kaupungin valot.
Muutamana aamuna olemme käyneet buddhalaisessa retriittikeskuksessa Tushitassa meditoimassa ja sinnekin mielelläni palaisin jonain päivänä retriiteille. Paikallisen vapaaehtoistyöorganisaation kautta olemme päässeet myös tutustumaan hieman lähemmin tiibetiläisiin. Tapasimme muutaman kerran tiibetiläisiä naisia ja keskustelimme niitä näitä, jotta he samalla oppisivat englantia. Tashi, jonka kanssa keskustelin eniten, kertoi huimat tarinat pakomatkoistaan. Hänen ensimmäinen pakoyrityksensä Tiibetistä oli päättynyt 10 päivän vuorilla kävelyn jälkeen pidätykseen ja viiden kuukauden vankilareissuun, arvatenkin huonolla ruoalla ja hakattuna. Vuonna 2005 hänen pakoyrityksensä vuorten yli onnistui ja siitä lähtien hän on elänyt Intiassa ilman perhettä, passia, työtä tai rahaa, tiibetiläisyhteisön ja enonsa tuella. Toinen vapaaehtoistyön muoto oli köyhien tiibetiläisten päiväkodin temppeliretkellä auttaminen, kun veimme 1-2-vuotiaat taaperot käymään Dalai Laman temppelissä. Vastuullani ollut Thume-poika oli kyllä varsinainen hurmuri. Tänään puolestaan osallistuimme tiibetiläisen lapsikylän vuosittaiseen suureen juhlaan, joka alkoi hienoilla rumpumarsseilla ja kansallislaululla. Paikalla oli tuhansia tiibetiläisiä ja koulut esittivät hienoja näytelmiä. Intiaa enemmänkin olen siis ihastunut tiibetiläisten ainutlaatuiseen kulttuuriin, jota kiinalaiset edelleen määrätietoisesti tuhoavat.
Muutaman tunnin päästä alkaa 14 tunnin bussimatka kohti maailman joogapääkaupungiksi kutsuttua Rishikeshiä. Täytyy sanoa, että on vaikeaa jättää Dharamkot taakse. Täällä viihtyy niin hyvin.
Olin muutaman päivä patikoimassa vuorilla. En saanut ketään kavereistani mukaan, joten lähdin yksin oppaan kera. Korkein saavuttamani kohta oli vain 3200 metriä ja hieman jäi hampaankoloon, että viereinen 4500 metriä korkea Moon Peak jäi huiputtamatta. Jotain piti jättää seuraavaan kertaan ;) Yön vietin vajaan kolmen kilometrin korkeudessa Triundin leirissä ja oli kyllä todella kaunista, kun auringonlasku värjäsi huiput punaisiksi, tähtitaivas oli kirkas ja alla näkyivät kaupungin valot.
Muutamana aamuna olemme käyneet buddhalaisessa retriittikeskuksessa Tushitassa meditoimassa ja sinnekin mielelläni palaisin jonain päivänä retriiteille. Paikallisen vapaaehtoistyöorganisaation kautta olemme päässeet myös tutustumaan hieman lähemmin tiibetiläisiin. Tapasimme muutaman kerran tiibetiläisiä naisia ja keskustelimme niitä näitä, jotta he samalla oppisivat englantia. Tashi, jonka kanssa keskustelin eniten, kertoi huimat tarinat pakomatkoistaan. Hänen ensimmäinen pakoyrityksensä Tiibetistä oli päättynyt 10 päivän vuorilla kävelyn jälkeen pidätykseen ja viiden kuukauden vankilareissuun, arvatenkin huonolla ruoalla ja hakattuna. Vuonna 2005 hänen pakoyrityksensä vuorten yli onnistui ja siitä lähtien hän on elänyt Intiassa ilman perhettä, passia, työtä tai rahaa, tiibetiläisyhteisön ja enonsa tuella. Toinen vapaaehtoistyön muoto oli köyhien tiibetiläisten päiväkodin temppeliretkellä auttaminen, kun veimme 1-2-vuotiaat taaperot käymään Dalai Laman temppelissä. Vastuullani ollut Thume-poika oli kyllä varsinainen hurmuri. Tänään puolestaan osallistuimme tiibetiläisen lapsikylän vuosittaiseen suureen juhlaan, joka alkoi hienoilla rumpumarsseilla ja kansallislaululla. Paikalla oli tuhansia tiibetiläisiä ja koulut esittivät hienoja näytelmiä. Intiaa enemmänkin olen siis ihastunut tiibetiläisten ainutlaatuiseen kulttuuriin, jota kiinalaiset edelleen määrätietoisesti tuhoavat.
Muutaman tunnin päästä alkaa 14 tunnin bussimatka kohti maailman joogapääkaupungiksi kutsuttua Rishikeshiä. Täytyy sanoa, että on vaikeaa jättää Dharamkot taakse. Täällä viihtyy niin hyvin.
Joogaa katolla joogakampuksella.
Ei se liitovarjoilu ollutkaan pelottavaa. Siellä liitelen.
Valmiit joogaopettajat sertifikaatteineen.
Triund muuleineen ja auringonlaskun valaisema Moon Peak.
Tiibetiläisten ystävien kera.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti